Jännää, miten vähän muistaa menneestä vuodesta. Ei oikein
hyvin muista, mitä teki viime viikollakaan. Vähän kun pinnistää muistiaan ja
selaa kuvia, toteaa, että vuoteen mahtui paljon sellaista, joka olisi voinut päättyä
toisin. Huonommin. Siksi ensimmäisenä nousee mieleen nöyrä kiitollisuus siitä, mitä on.
Järjettömästä pahoinpitelystä alkuvuodesta selvinnyt lapsi on
kunnossa. Kissa on toipunut reilun vuoden takaisesta kolhusta ja mennä porskuttaa
yksisilmäisenä perheen seniorikuninkaana. Joulukuussa 2018 keuhkoistani löytyi
pyörövarjoja, joiden syyksi paljastui aw-malformaatio. Se saatiin korjattua
huhtikuussa. (Sen jälkeen olen tehnyt omat ennätykseni mavessa ja penkissä.)
Viimeisinkin poikanen lensi pesästä, kun opiskelupaikka aukeni
Lappeenrannasta. Vanhin lapsista avioitui elokuussa, ja miten ihanat juhlat ne
olivatkaan! Ihanat, onnelliset, morsiusparin näköiset. Yksi päätyi yrittäjän
uralle toteuttamaan ammatillista haavettaan. Se, jos mikä, on ollut
opettavaista seurata myös askel taaempaa. Kiitollinen myös siitä, että olemme
saaneet auttaa.
Näköjään yrittäjyys ja avioliitto saman henkilön kanssa on
sekä mahdollista, opettavaista että upeaa. Mosahybrid täytti kaksi vuotta, ja meillä
on miehen kanssa ollut myös aiempia vuosia enemmän aikaa yhdessä.
Oman sairastumisen ja parantumisen myötä kävin läpi vaikka
minkälaisia tunteita. Jonkin jäljen se myös jätti: olen rohkeammin sanonut ei
uusille projekteille, ja luottanut siihen, että yrittäjänä saan kyllä tehdä
juuri niitä töitä, joihin haluan tarttua. Rohkeammin teen myös muuten niitä
asioita, joita haluan tehdä. Välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, pitäisikö
tehdä jotain muuta, onko se järkevää tai tuleeko siitä vatsamakkara. Elän rohkeammin
sen näköistä elämää, kuin itse haluan.
Viime vuonna olen lukenut 53 kirjaa. Se oli vähemmän kuin
alkuvuonna ajattelin, mutta kirja viikossa tahti oli juuri niin kuin pitikin.
Olen saanut tehdä ystävien pienokaisille käsitöitä – unileluja ja
köllöttelyalustoja – ja kutonut villapaidan veljelleni, monia sukkia ja virkannut
amigurumeja. Olen maalannut vesiväreillä
lähinnä kortteja enemmän kuin vuosiin. Olen kokeillut uusien ruokalajien
valmistusta #anunkeittiö. Simpukoita, mustekalaa, mämmiä ja monenlaisia
hapanjuurileipiä, ja pyrkinyt vähentämään liharuokapäivien määrää.
Meillä on käynyt paljon ihania ystäviä kylässä. Välimatkoista
huolimatta yhteys säilyy. Nautin emännöinnistä. Paras kiitos on, kun
tarjottavat maistuvat, lapset viihtyvät ja vieraat toteavat meillä olevan hyvä
feng shui. (Olen samaa mieltä.)
Italian kielen taitoni ovat hiljalleen karttuneet, ja aiempaa
paremmin pärjäsin marraskuun reissussa. Sitä haluan oppia lisää. Kokeilukerta
jousiammuntatunnilla kutkutteli sisäistä robinhoodiani. Ehkä aloitan siitä
uuden harrastuksen saliryynäämisen ja joogan lisäksi.
Olen löytänyt uuden moton täydentämään aiempia: ”One year
from now you wish you had started today.” Se tukee loistavasti aiempaa mottoani Ole
se muutos, jonka haluat nähdä.
Uudelle vuosikymmenelle en lupaa mitään. Pyrin
elämään siten, että voin olla rauhassa itseni kanssa. Se tarkoittaa
tasapainoilua. Pyrin tekemään niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä: mitä
perhe tarvitsee, mitä itse jaksan. Treeniä, käsitöitä, lukemista, kokkailua. Mutta
pyrin myös edistämään isommassa mittakaavassa tärkeitä asioita kuten
ilmastonmuutoksen torjumista.
Toivon, että iloinen 20-luku on entistä empaattisempi. Toivon,
että someviestien ja uutisvirtojen seassa ehtisimme käsitellä ne tunteet, jotka
on ladattu uutistekstiin. Jokaisen takana on ihminen ja hänen kohtalonsa. Jään
seuraamaan nousevaa trendiä ystävällisyyden ja kiltteyden puolesta.
