Viime vuodesta ensimmäisenä nousee mieleen kiitollisuus

Jännää, miten vähän muistaa menneestä vuodesta. Ei oikein hyvin muista, mitä teki viime viikollakaan. Vähän kun pinnistää muistiaan ja selaa kuvia, toteaa, että vuoteen mahtui paljon sellaista, joka olisi voinut päättyä toisin. Huonommin. Siksi ensimmäisenä nousee mieleen nöyrä kiitollisuus siitä, mitä on.

Järjettömästä pahoinpitelystä alkuvuodesta selvinnyt lapsi on kunnossa. Kissa on toipunut reilun vuoden takaisesta kolhusta ja mennä porskuttaa yksisilmäisenä perheen seniorikuninkaana. Joulukuussa 2018 keuhkoistani löytyi pyörövarjoja, joiden syyksi paljastui aw-malformaatio. Se saatiin korjattua huhtikuussa. (Sen jälkeen olen tehnyt omat ennätykseni mavessa ja penkissä.)

Viimeisinkin poikanen lensi pesästä, kun opiskelupaikka aukeni Lappeenrannasta. Vanhin lapsista avioitui elokuussa, ja miten ihanat juhlat ne olivatkaan! Ihanat, onnelliset, morsiusparin näköiset. Yksi päätyi yrittäjän uralle toteuttamaan ammatillista haavettaan. Se, jos mikä, on ollut opettavaista seurata myös askel taaempaa. Kiitollinen myös siitä, että olemme saaneet auttaa.

Näköjään yrittäjyys ja avioliitto saman henkilön kanssa on sekä mahdollista, opettavaista että upeaa. Mosahybrid täytti kaksi vuotta, ja meillä on miehen kanssa ollut myös aiempia vuosia enemmän aikaa yhdessä.

Oman sairastumisen ja parantumisen myötä kävin läpi vaikka minkälaisia tunteita. Jonkin jäljen se myös jätti: olen rohkeammin sanonut ei uusille projekteille, ja luottanut siihen, että yrittäjänä saan kyllä tehdä juuri niitä töitä, joihin haluan tarttua. Rohkeammin teen myös muuten niitä asioita, joita haluan tehdä. Välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, pitäisikö tehdä jotain muuta, onko se järkevää tai tuleeko siitä vatsamakkara. Elän rohkeammin sen näköistä elämää, kuin itse haluan.

Viime vuonna olen lukenut 53 kirjaa. Se oli vähemmän kuin alkuvuonna ajattelin, mutta kirja viikossa tahti oli juuri niin kuin pitikin. Olen saanut tehdä ystävien pienokaisille käsitöitä – unileluja ja köllöttelyalustoja – ja kutonut villapaidan veljelleni, monia sukkia ja virkannut amigurumeja.  Olen maalannut vesiväreillä lähinnä kortteja enemmän kuin vuosiin. Olen kokeillut uusien ruokalajien valmistusta #anunkeittiö. Simpukoita, mustekalaa, mämmiä ja monenlaisia hapanjuurileipiä, ja pyrkinyt vähentämään liharuokapäivien määrää.

Meillä on käynyt paljon ihania ystäviä kylässä. Välimatkoista huolimatta yhteys säilyy. Nautin emännöinnistä. Paras kiitos on, kun tarjottavat maistuvat, lapset viihtyvät ja vieraat toteavat meillä olevan hyvä feng shui. (Olen samaa mieltä.)

Italian kielen taitoni ovat hiljalleen karttuneet, ja aiempaa paremmin pärjäsin marraskuun reissussa. Sitä haluan oppia lisää. Kokeilukerta jousiammuntatunnilla kutkutteli sisäistä robinhoodiani. Ehkä aloitan siitä uuden harrastuksen saliryynäämisen ja joogan lisäksi.  

Olen löytänyt uuden moton täydentämään aiempia: ”One year from now you wish you had started today.”  Se tukee loistavasti aiempaa mottoani Ole se muutos, jonka haluat nähdä.

Uudelle vuosikymmenelle en lupaa mitään. Pyrin elämään siten, että voin olla rauhassa itseni kanssa. Se tarkoittaa tasapainoilua. Pyrin tekemään niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä: mitä perhe tarvitsee, mitä itse jaksan. Treeniä, käsitöitä, lukemista, kokkailua. Mutta pyrin myös edistämään isommassa mittakaavassa tärkeitä asioita kuten ilmastonmuutoksen torjumista.

Toivon, että iloinen 20-luku on entistä empaattisempi. Toivon, että someviestien ja uutisvirtojen seassa ehtisimme käsitellä ne tunteet, jotka on ladattu uutistekstiin. Jokaisen takana on ihminen ja hänen kohtalonsa. Jään seuraamaan nousevaa trendiä ystävällisyyden ja kiltteyden puolesta.