Kahvilla katolisten pappien kanssa

Tiistai 4.9. – päivä 19

Sunnuntaina menimme aamulla kello 9 isolle kirkolle pesulareissulla tapaamamme Markin vinkistä. Markin vaimon oli määrä laulaa basilikan yläkirkossa. Kuvittelimme kyseessä olevan erillisen musiikkitapahtuman, mutta päädyimmekin ekumeeniseen, englanninkieliseen messuun. Vaimo laulaa kirkossa joka sunnuntai kitaran säestyksellä.

Messu seurasi katolista liturgiaa, jossa luterilaisella oli hankalaa pysyä mukana. Yhteislauluosuuksia varten oli laulukirjat samaan tapaan kuin meillä virsikirjat, mutta ilman nuotteja. Ehkä aina kunkin laulun (en tiedä kutsutaanko niitä virsiksi tässä yhteydessä?) noin kolmannen säkeistön kohdalla onnistuin hyräilemään jotain mukana. Pappien ääni puuroutui mikrofoniin ja kaikui holveissa – ison kirkon akustiikka on haastava, jos mikkitekniikka ei ole rautaisesti hallussa. Päivän teema oli kuitenkin, että tärkeämpää on se, mitä löytyy aidosti ihmisen sisältä, ei se miten hän tavan mukaan toimii.

Kirkonmenojen jälkeen Mark pyysi meitä kahville viereiseen kahvilaan; Mark vaimoineen, kolme katolista pappia ja me kaksi. Tilanne tuntui aluksi hieman kankealta; harvoinpa sitä käy pappismiesten kanssa kahveilla. Mitä sellaisten kanssa edes puhutaan?

Kun nieli omat ennakkoluulonsa, kahvihetkestä muodostui mukava ja pitkä juttutuokio. Herrat ovat Assisissa muutaman viikon kielikurssilla italiaa opiskelemassa. Sen jälkeen he jatkavat opiskelua Roomassa. Yksi papeista oli kotoisin Intiasta, yksi Kolumbiasta ja yksi USA:sta. Juttelimme saman päivän formulakisoista, äideistä ja siitä miten jouluna pitää lasten olla kotona (”my mother would kill me if I wouldn’t be home for Christmas”), ja hyvän kahvin ominaisuuksista #kahvigate. Isät nauroivat vapautuneesti itselleen ja vitsailivat kotimaidensa stereotypioilla.

Meillä oli oikein sydämellistä ja hauskaa. Ja tämä on se matkustamisen suola. Ovathan ne uudet paikatkin hienoja, mutta se, että tapaat ihmisiä eri puolilta maailmaa, eri taustoista, eri uskonnoista. Voit tutustua toiseen ihan vain ihmisenä – ja löytää välittömän, lämpimän yhteyden kenen kanssa tahansa. Tärkeintä on se, mitä löytyy sisältä.

Love & peace.

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia.

Hiljaiset kylät, parakkitalot

Perjantai 31.8.– päivä 15 - autoretki Trevi – Monti Sibillini – Norcia

Kolmas autoretkipäivämme suuntautui Trevin kaupunkiin ja Norciaan henkeäsalpaavien Sibillini-vuorten kautta. Ihmettelimme, kun matkan varrella oli monta tietä suljettu puomein. Strada chiuso. Reitistämme muodostui sen vuoksi erilainen kuin aamulla Assisissa suunniteltu.

Monte Sibillini. Korkeita huippuja, raikasta vuoristoilmaa. Lampaita, lehmiä ja hevosia. Joitain kyliä siellä täällä, mutta pääasiassa yksinäisiä vuoristoteitä. Hetkeksi halusin muuttaa näille vuorille. Sibillinin seutu on maisemaa, jossa sielu lepää vapaudessa.

Vuorten kautta pääsimme vihdoin Norciaan. Syy suljetuille teille selvisi. Norcian seudun pienistä kylistä, joiden kautta reittimme kulki, muodostui yksi matkan tärkeimmistä kokemuksista. Mikään ei ole tässä ihmisen elämässä varmaa.

Norcian alueella oli maanjäristys vuonna 2016. Kaikkiaan noin 300 ihmistä kuoli. Alue on edelleen melko pahasti vaurioitunut. Kylien vanhojen kivitalojen korjaaminen on hitaasti käynnissä. Ihmisille on rakennettu tilapäiset asuinalueet ja talot, joissa elämä voi jatkua mahdollisimman normaalina.

Televisiosta katsottuna maanjäristyksen tuhot näyttävät pahalta, mutta vasta itse paikan päällä oikeasti tajuaa, millaista tuhoa se saa aikaan. Kaikki ne vanhat, kauniit talot, jotka nyt ovat osittain kivikasoina, osittain törröttävinä raunioina, ovat joskus olleet jonkun perheen koti. Kaduille ei kehtaa mennä töllistelemään. Auton ikkunasta katson, miten monen metrin korkeudessa on puolikas toisen kerroksen huoneesta, jossa on ollut vaaleansiniset kaakelit. Kylpyhuone? Ja tuossa viereisessä huoneessa roikkuu takaseinällä keittiön yläkaappi – ovet auki, metrin lattiakaistaleella varmaan osittain sen sisältö sirpaleina. Mitä tässä asuneille on mahtanut tapahtua? Ovatko he kunnossa?

Uudet asuinalueet on rakennettu lähelle vanhoja koteja. Talot ovat pieniä, kuin iloisen värisiä parakkeja vieri vieressä. Autot ovat omilla parkkipaikoillaan talojen edustalla. Pihatiet on asfaltoitu, vaikka kylätie ei. Näyttää lohduttavasti asuttavalle. Sellaiselle, että näille kotinsa menettäneille, on tarjottu mahdollisimman hyvä paikka olla jälleenrakennuksen ajan.

Surullista, koskettavaa, jättää sanattomaksi. Luonnon voimia pitää kunnioittaa ja ymmärtää, että ne ovat jotain suurempaa kuin me. Ketään ei ole tarpeen syyttää. Risteilevistä tuntemuksista päällimmäiseksi jää silti toivo – elämä on jo rakennettu uudestaan.

Kylän raitilla pienet pojat juoksevat hiekka pöllyten jalkapallon perässä. Pelin tuoksinasta kuuluu iloista huutoa ja naurua. Ihan kuin missä muualla tahansa. Vaikkakin raunioiden välissä. Ja näin lähellä meitä.

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia.

Tavallinen maanantai: You didn't slam the door!

Maanantai 27.8. – päivä 10

Maanantai meni melko tavallisissa merkeissä. Uimisen, lukemisen ja maalaamisen lomassa ainoa poikkeava asia oli viettää pyykkipäivää Assisissa. Puolentoista viikon likapyykit tuupattiin autoon ja sitten ajettiin lähimpään itsepalvelupesulaan.

”You didn’t slam the door!”

Alkeellisellakin italialla käyttöohjeet sai tulkattua, mutta kone ei silti lähtenyt päälle. Selvittelyn jälkeen pesulan palvelunumerosta osattiin kertoa, että vika on käyttäjässä. (No enpä olisi arvannut.) Koneen luukku olisi pitänyt ymmärtää paiskata lujaa kiinni – tavallinen tuuppaus ei riittänyt lukitsemaan luukkua.

Koneen nielaisemat kolikot saatiin takaisin, ja vaatteetkin puhtaiksi ja kuiviksi. Kuivausrumpu on itsepalvelupesulassa oivallinen apu, vaikka kotioloissa en sellaista omistakaan. Oli luksusta viikata pyykit kuivana takaisin kassiin.

Pyykkien hypnotisoivaa pyörimistä katsellessa ryhdyimme perisuomalaiseen tapaan kanssapyykkärin juttusille. Mark kertoi muuttaneensa Assisiin pysyvästi. Hän oli ostanut 1700-luvulta peräisin olevan country housen, jossa ei ollut kunnallistekniikkaa tai sähköjä. Remonttia on nyt tehty useita kuukausia, ja mies asuu vaimonsa kanssa tilapäisesti vuokrakämpässä Santa Maria degli Angelissa. Joku asia tulee ehkä kuntoon syyskuussa, toinen joulukuussa. Ilman kiirettä, italialaiseen tapaan sitten kun aika on.

Mark oli käynyt vaimonsa kanssa katsomassa noin 50 taloa, ennen kuin Se Oikea löytyi. Viittäkymmentä! Pelkkä ajatuskin uuvuttaa. Täällä on myynnissä paljon vanhoja taloja. Vaikeinta olisi varmasti löytää juuri se itselle sopiva. Ensin pitää löytää alue, joka sopii omaan sielunmaisemaan parhaiten – ja sitten lähteä kartoittamaan tarjontaa omien kriteereiden perusteella.

Markin mukaan se kannattaa. Hän ei muuttaisi takaisin Englantiin edes kymmenestä miljoonasta punnasta.

Lavanderia Lemon

Ps. Vinkki kaikille country house majoituksen tarjoajille: pyykinkuivausteline tai pyykkinaru paikassa, jossa uikkarit, pyyhkeet tai urheiluvermeet pitäisi saada kuivaksi, olisi oiva asiakastyytyväisyyttä lisäävä tekijä. Saa käyttää.

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia.

Fransiskus Assisilaisen jalanjälijillä: San Damiano

Lauantai 25.8. – päivä 9 -

Lauantaina suuntasimme aamulenkin San Damianoon. Paikka on yksi tärkeimmistä, kun tutustutaan fransiskaanilaisuuden lähteille.  

Käsky korjata kirkko

Vuonna 1206 San Damianossa krusifiksi puhutteli Fransiskus Assisilaista käskien korjata raunioitumassa olevan kirkon, joka alun perin oli rakennettu muinaisen rakennuksen raunioille 700-900 -luvuilla.

Pyynnön kerrotaan olevan tarkoitettu kuvainnolliseksi herätykseksi Fransiskukselle itselleen, mutta hän tarttui kirjaimellisesti käskyyn ja alkoi kerätä rahaa San Damianon korjaukseen.

Muutamaa vuotta myöhemmin San Damianosta tuli sisar Chiaran (Clara) johdolla luostari ja sisarten tukikohta aina vuoteen 1260 asti. Samaisessa paikassa Fransiskus Assisilainen kirjoitti yhden tunnetuimmista hymneistään, Luotujen ylistyksen (Aurinkolaulu). 

 

Kirkko ja luostari olivat ehkä vaikuttavimmat kaikista lukuisista kirkoista, joissa tähän asti olen täällä käynyt. Kuluneet vanhat puuristit ja askeettiset tilat, puiset sileäksi kuluneet vänkyrät porraskaiteet, harmooninen puutarha ja koko tilan rauha – niitä on vaikea kuvailla. Jos isoista kirkoista nautinkin taide- ja arkkitehtuurielämyksinä, tämä oli pienuudessaan ja hartaudessaan koskettavin.

Ensisijaisesti luostari

Tilat oli säilytetty hyvin autenttisen näköisenä, ilman turhia krumeluureja. Luostari on ollut yksityisomistuksessa vuoteen 1983 asti. Lahjoituksessa fransiskaaneille oli vaade: paikka tulee ensisijaisesti säilyttää luostarina ja paikkana, jossa pyhiinvaeltajat voivat rukoilla ja syventyä Fransiskus Assisilaisen elämään ja opetuksiin. 

Turistit pääsevät tutustumaan paikkaan päivittäin klo 10 – 18 välillä. Reitti tilasta toiseen oli hyvin merkitty. Ei säntäilyä tai jonossa kulkemista. Canticlen galleriakaan, jossa oli Aurinkolaulua kuvaavaa taidetta ja fransiskaanikirjallisuutta myynnissä, oli rauhallinen. Turistikrääsää - mukeja, kyniä tai avaimenperiä - ei täältä löydä.

Mietin, mikä paikassa vetosi minuun niin täysin

Yritän reflektoida vierailua seuraavana päivänä. Luostari ja kirkko eivät olleet hienoja. Kaikki oli vanhaa, askeettista, köyhää. Maalaukset olivat haalistuneet ja lohkeilleet. Chiaran kuolinpaikalla oli risti ja kukkia. Luonto luostarin ympärillä oli kaunis. Paikalle päästäkseen pitää nähdä hieman vaivaa.

Ajattelen edesmennyttä isääni ja muita läheisiä. Tunnen kuristavan tunteen kurkussa, samanlaisen kuin silloin, kun yrität nieleskellä kyyneleet takaisin. Koen oman rajallisuuteni hyvin selvästi. Samalla koen iloa ja rauhaa. Haluan jäädä, ja haluan jakaa kiitollisuuteni tästä kokemuksesta. Olkoon se tässä.

 

Italiassa on vierähtänyt jo viikko. Ihmeellistä, miten nopeasti aika kuluu. Ja samalla hitaasti. Joka päivä hetkiä, joissa on läsnä juuri nyt, on paljon. Se tekee päivistä pitkiä ja täysiä.

Käynti San Damianossa inspiroi maalaamaan.
Minun Santa Chiarani.

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia. 

Miksi Assisi?

Maanantai, 20.8., päivä 4 – kaupunkipäivä Assisissa

Fransiskus Assisilainen on aina kiehtonut minua. Tarinat siitä, miten linnut levähtivät hänen ympärillään tai hän puhui suden kanssa, ovat vedonneet eläinihmiseen. Fransiskus on eläinten suojelupyhimys.

Tämä oli yksi syy, miksi neljä vuotta sitten Toscanan lomalla halusin tehdä päiväretken Assisiin. Sen retken takia vietämme nyt lomaa agriturismossa Assisissa.

Majapaikkamme on alempana laaksossa, noin 10 minuutin kävelymatkan päässä kaupungista. Korkeuseroja ei tule ajatelleeksi etukäteen. 10 minuutin kävelymatka ylämäkeen on vähän eri asia kuin tasaisella. Positiivisesti ajatellen näissä vuoristokaupungeissa ei ainakaan tule mäkitreeneistä puutetta. 10 000 askelta menee rikki heilahtaen. 

 

Kaupunki on pieni ja sokkeloinen, porttien sisäpuolella täynnä mäkiä, kujia ja portaita. Upeita kirkkoja on paljon, ja niistä kannattaa nauttia myös taidenäyttelynä, arkkitehtuuria ihaillen ja viilentymispaikkana. Yllättävää kirkkokierroksella on niiden erilaisuus; kaupungista löytyy loisteliaita suuria katolilaisia kirkkoja, askeettisia enemmän luterilaiseen tyyliin sopivia kirkkoja, tummia tai valoisia, pieniä ja suuria.

Isolle kirkolle

Leikkisästi kutsuin Fransiskus Assisilaisen basilikaa isoksi kirkoksi. Itse asiassa basilikassa on kaksi: alempi kirkko on matalampi ja tummempi, symbolisoi inhimillisyyttä ja nöyryyttä, muistuttaa elämän varjopuolista, kutsuu etsintään. Ylempi kirkko on korkea, ilmava ja valoisa. Giotton freskot kuvaavat tapahtumia Fransiskuksen elämästä. Niiden tunnistamisessa auttaa opaskirja tai Assisilaisen elämänkerran pintapuolinen tuntemus. Reliikkihuoneessa on nähtävillä mm. Fransiskuksen tunika. 

 

Isoissa kivikirkoissa on mukava vetää hetki henkeä, kun on kavunnut kaupungin kujia ylöspäin yli 30 asteen helteessä. Pukeutumisessa kannattaa muistaa kunnioittaa ohjeita; kirkkoon ei mennä liian lyhyissä tai paljastavissa asuissa.

Illalla on sykähdyttävää kuunnella kellojen soivan kauniisti alas laaksoon ja nauttia samalla kauniista näköaloista.

Taidenäyttelyistä puheenollen, kävimme kaupunkipäivänämme myös sellaisessa. Piazza del comunen reunalla olevassa galleriassa oli sadunomainen näyttely La storia della vita. Monikerroksiset graafiset teokset toivat mieleen Tylypahkan ja taikametsän. Minua hykerrytti kaikissa tauluissa toistuva yksityiskohta: Luigi ja Kate Agnellin teoksista löytyy aina signeerauksena kaksi kissaa kylki kyljessä.  

Hyviä ruokapaikkoja ja pieniä matkamuistoputiikkeja keramiikkaa, koruja tai tyypillisiä paikallisia tuotteita löytyy useita. Jäätelö on must missä tahansa Italian kaupungissa. Tämän kesän suosikkini on raikas sitruuna. Sitruuna ja veriappelsiini kisaavat aiemman suosikkini stracciatellan kanssa, mutta enköhän ehdi nauttia riittävästi niitä kaikkia. 

 

Jos harkitsette lomaa Assisissa, viikko on hyvinkin riittävä aika. Kaupungin ottaa haltuun parissa päivässä. Jos haluaa reippailla enemmän, vuorilla patikointiin voi varata muutaman päivän. Samoin lähinähtävyyksien katsomiseen. Jos ei välitä koko aikaa kuumuudesta, agriturismo-majoitus uima-altaalla on hyvä valinta. Ja pieni, näppärä auto, jotta pääsee liikkumaan muuallekin kuin kaupungin ytimeen.

 

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia.

Patikointia pyhällä vuorella

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia. Tässä ensimmäiset maistiaiset.

Sunnuntai 19.8., päivä 3. - patikointia 

Aamupalan jälkeen suuntasimme italiaisen avoautomme kohti Monte Subasiota. Fiat500 ulvoi kivutessaan mäkiä toisensa perään.

Olimme valinneet etukäteen noin neljän tunnin reitin Anello dei Mortari. Parkkipaikka löytyi muutaman harhakäännöksen jälkeen. 

Patikkareitin opasteet hävisivät muutaman sadan metrin jälkeen, ja kartan mukainen reitti oli suljettu kettingein. Se ei haitannut; ihastelimme lukuisia perhosia, joita turhaan koitimme vangita kuvaan. Alkuosan luovimme oman päämme mukaan, ja saimmekin oikein kunnon mäkitreenin ohdakkeista vuorenrinnettä ylös puskiessamme. Välillä siirryimme piikkilanka-aidan toiselle puolelle – laitumelle – kun lauma hevosia oli vallannut kulkutien.

 

Näkymät olivat henkeäsalpaavat. Nautimme teevedeksi kelpaavaksi lämminnyttä vettä ja tuoreita hedelmiä evästauolla huipulla. Sitten toista kautta alas. Kapusimme alas rinnettä, jossa oli erikseen lentokieltotaulut. Kieltämättä liitovarjolla olisi sujunut jouhevammin. 

Paluumatka sujui hyviä polkuja pitkin, ja punavalkoisia reittimerkkejä näkyi muutama. 

Viime vuoden Santiago de Compostelan pyhiinvaellukseen verrattuna Assisin kauniilla reiteillä olisi petraamista. Paikallisille polut lienevät tuttuja, mutta moni turistina patikoiva nauttisi enemmän matkanteosta, jos reitit olisi paremmin merkitty. 

Muutama tunti patikoinnin jälkeen polvet, pohkeet ja akillesjänteet tuntuvat kireiltä. Loppupäivän ohjelmana uintia ja päiväunet.

Tästä sitten alas...

Monte Subasiota, 1290 m, pidettiin pyhänä paikkana
10. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. 

Huipulla tuulee :)

Fatbike, uusi ystäväni - vauhdin hurmaa Paljakan rinteillä

Suomi on kaunis maa, ja vielä kauniimmalta se näyttää erityisesti tämän kesän hemmotellessa meitä lomalaisia upeilla hellekeleillä. Yksi esimerkki kauniista mutta liian harvan tuntemasta lomakohteesta löytyy Puolangalta, 67 kilometriä Kajaanista pohjoiseen. Moni tuntee Paljakan rinteiden isoveljen Ukko-Hallan. Ehdottomasti kannattaisi tutustua myös tähän sisareen.

Fatbikella vaaramaisemiin

Kesän uutuus löytyi Safarisuomen tarjonnasta. Vuokrasimme sähköfatbiket vuorokaudeksi, ja 29 asteen lämmössä viiletimme päivän Kainuun maisemissa. Meillä oli luksusta saada paikallisoppaat mukaan – poikkesimme katsomassa kaunista hautausmaata, uimassa Pokromilla, Uva-järvellä, Viululammella ja Paljakka-keskuksen uimarannalla virkistävän kylmässä jokivedessä, nautimme sähköavusteista korkeita mäkiä tai kuhmuraisia maastopolkua eteenpäin puskiessamme. Pyöräreittien merkkejä näkyi vaikka kuinka – viikon voisi helposti käyttää sekä maastossa että kyläteitä polkien!

Toisen päivän aamuna pyöräilimme lyhyemmän reissun Pirunkirkon upeisiin maisemiin ennen pyörien palautusta. Sähköä ei tarvinnut säästellä muutaman tunnin ajossa lainkaan, ja avustusta tuli testattua enemmän kuin edellisenä päivänä konsanaan.

Fatbikeen tottui nopeasti, ja leveät renkaat antoivat varmuutta ajoon. Ilman avustusta pyörä olisi vaaran rinteillä ollut aivan liian painava poljettava.

Taisin hieman ihastua tähän menopeliin, vaikka luomufillaria olen aina kannattanutkin. Ensi lomalla uudestaan. Vahva suositus – ja varoitus: tähän saattaa jäädä koukkuun.

Frisbeegolfia laskettelurinnettä ylös

Eipä lämpötila ainakaan laskenut, kun fillarikierrosten jälkeen puuskutimme laskettelurinteessä. Tällä kertaa suurimmaksi osaksi ylöspäin, frisbeetä heitellen. Hiki valui solkenaan auringon porottaessa säälimättömästi rinteeseen. 18-väyläisen radan keskeytti (onneksi) ukkonen. Kivaa, kuumaa – ja vaikeaa. Täytynee käydä harjoittelemassa kotinurkilla, jotta ensi kerralla korit kolahtavat ilman kaksinumeroisia lukuja.

Hevompersiestä Hepokönkääksi

 Kolmantena päivänä teimme autoretken lähistölle katsomaan Hepokönkään vesiputousta. Vaikka kuuma kesä näkyi Heinijoenkin veden määrässä, oli Hepoköngäs (aiemmalta nimeltään Hevompersie) jylhä ja näkemisen arvoinen. Putousta on helppo käydä katsomassa myös liikuntarajoitteisten uusien puuluiskien ja leveiden väylien ansiosta.

Paljakan polku, 21 km luontopolkua – Röllin maja ja suut sinisiksi mustikoista

Paljakan oma näkötorni, Lakikumpu, ansaitsisi kunnon opasteet myös niitä kävijöitä ajatellen, jotka eivät reippaile Paljakan polkua kokonaisuudessaan. Me patikoimme vain osan matkasta, eikä näkötornille ollut autotieltä opasteita lainkaan.

Retken aikana vastaan tuli vain pari marjastajaa. Luonnon rauha oli rikkumaton, luontopolku itsessään upea, ja näköala tornista henkeäsalpaava. Tauoilla (ja vähän muulloinkin) söimme mustikoita polun varrelta. Ah, miten suomalaista – ja niin (superterveellisen) herkullista.

Autotien toisella puolella polku jatkui Röllin majan sijoille. En tiedä, tuntevatko nykylapset enää Rölli-peikkoa ja likaisia varpaitaan. Jos tuntevat, moni olisi voinut ilahtua luontopolun varrelta löytyvästä Röllin majapaikasta. Harmi, että majan on annettu romahtaa, ja Paljakan Rölli-menneisyydestä muistuttaa enää Röllimaan pienoismalli & webbi.

Paljakan polku on osa pidempää Köngäskierrosta, jos joku kaipaa useamman päivän tosiretkeilyä.

Missä kaikki?

Paras loma-aika, sää suosii – ja polut ja rinteet kumisevat tyhjyyttään. Lieneekö kuuma sää uuvuttanut retkeilijät?

Niin tai näin, mitäpä jos ensi lomaa varatessasi kokeilisitkin jotain uutta? Kuten vaikka kesälomaa laskettelukeskuksessa. Se voi yllättää.

**

Talvikaudella murtsikkalatuja löytyy 100 km verran ja kelkkareittejä 500 km. Laskettelurinteitä on Ukko-Hallan kanssa yhteensä kolmisenkymmentä. Löytyy laavua ja latukahvilaa.

Ja sama luonto on tarjolla myös ilman lumipeitettä.

Lisätietoja: https://paljakka.fi/

Mehua, minttua ja marttameininkiä

Helle on varmaan pehmentänyt aivot entisestään. Näillä säillä ei normaalisti ehkä tulisi mieleen viettää aikaa keittiössä, mutta jostain syystä viime päivinä olen pakkomielteisesti hyörinyt hellan ääressä.

Anopin vanha emalinen mehumaija muutti meille lauantaina, ja pakkohan sitä oli kokeilla koko lailla heti. Jääkaapissa oli pihapuusta kerätyt kolme kiloa niin happamia kirsikoita, että hampaista lähtee kiille jo pelkästä ajatuksesta. Tämä satsi jäi yli liköörin tekemisestä, ja pitihän ne hyödyntää, suurella vaivalla siipan keräämät marjat. Mehua siis.

Kokeilussa oli muutama jännitysmomentti. Ensinnäkin, kirsikat ovat oikeasti todella happamia. Kirjaimellisesti hapankirsikoita. Teki niistä mitä tahansa (paitsi likööriä), se ei voinut päättyä hyvään lopputulokseen. Toisekseen, mehumaijan kanssa olin puuhastellut joskus tytönhupakkona äidin apuna, mutta en koskaan yksin.

Jännän äärellä helpotti välittömästi, kun vanhasta 80-luvun köksänkirjasta löytyi höyrymehun ohje ja netti kertoi lisää. Sokeria lisäämällä ja valmista mehua lantraamalla kirsikkamehusta tuli vallan käyttökelpoista ja raikasta janojuomaa. Kenties siitä voisi keittää kauniin väristä marjapuuroakin.

Mitä muuta mintusta voi tehdä kuin mojitoa?

Puutarhatöiden lomassa keräsin ennen aikojaan pudonneet raa’at omenat pihalta. Kas mitä tehdään raaoista omenista, kun meidän kulmilla ei metsäpeuran ruokintapaikkaa nyt ole? Samainen köksänkirja tietää tämänkin.

Höyrymehun kanssa samalta sivulta löytyi pihlajanmarjahyytelön ohje. Pihlajanmarja?? Tarvittaisiinko mihinkään muuhun hyytelöön raaoista omenoista keitettyä mehua? Ystävämme Google tietää. Minttua voi todistettavasti käyttää muuhunkin kuin mojitoon, ja reseptejähän voi yhdistellä.

Hyvät omenat pesin ja pilkoin kattilaan ja keitin kirpakaksi mehuksi. Siivilöinnin jälkeen mehuun lisättiin reilusti tuoretta minttua kiehumaan, ja taas siivilöitiin. Sitten vain sokeria ja hyytelöintiin Melatinia, ja mauksi sekä väriksi tuoretta minttusilppua. Muuten simppelin reseptin tenkkapoo tuli purkitusvaiheessa: hyytelöä piti sekoitella hiljalleen sen jäähtyessä, jotta minttusilppu ei olisi noussut kokonaan purnukan pintaan. Periaatteessahan purkki pitäisi sulkea heti täyttämisen jälkeen.

Lopputulos? Maku herkullinen, ulkonäkö kelvollinen, minttuhippuja myös hyytelön pohjalla. Kaupan minttuhyytelöt ovat silti kauniimpia. Sitten odotellaan pääsiäistä, että päästään syömään.

Etikkaa, sinapinsiemeniä ja avomaankurkkuja

Jos 50-luvun emalimehumaijasta tai pihlajanmarjahyytelön reseptistä ei vielä tullut riittävän retro marttafiilis, tästä viimeistään.

Jostain sain idean tehdä itse vanhanaikaista kurkkusalaattia. Ehkä höyrymehun ja hyytelön kanssa samassa osiossa oli etikkasäilykkeet.

Resepti on vallan yksinkertainen, kun malttaa silputa pari kiloa kurkkua ja muutaman sipulin, itkettää niitä (itsensä lisäksi) suolan kanssa kolme tuntia ja lopuksi kipata valutetut kurkut sinapinsiemenillä ja cayennenpippurilla maustettuun kiehuvaan etikka-sokeriliemeen. Tahmaisen ja sormet polttavan purkituksen jälkeen voi sitten odotella innostusta niiden kotitekoisten burgereiden väsäämiseen, jonka lisukkeena kurkkusalaatti toimii oivallisesti.

Ja paras kesäjälkiruoka on tietysti kotitekoinen viili mansikoiden kanssa. Ihan kuin mummolassa aikanaan. 

Huomenna ehkä nisun leivontaan. Nautinnollista retroruokakesää!

Kesäkeittiön herkkuja: Grillattu lohi ja riisinuudelisalaatti

 Tänään #anunkeittiö ’ssä grillattiin lohta. Aamulla marinadiin laitettu lohi sai vivahteensa inkivääristä, soijasta ja valkosipulista. Puugrilli antaa kalalle perinteisen paahdetun pinnan ja  tuoksun.

Lohen kaverina ollut riisinuudelisalaatti oli rouskuvan rapeaa ja sopivan chilistä. Tuoretta kaalia, herneitä ja porkkanaa säestivät minttu, suolapähkinät ja kastikkeesta makua imeneet nuudelit.

Ensimmäisen kokeilukerran tuomio: resepti talteen & jatkoon. 


Tee näin:

1. Leikkaa lohifile sopiviksi annosmedaljongeiksi. 
2. Sekoita marinadi (riittää noin 600 g:lle kalaa):

2 rkl soijakastiketta
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1 tl juoksevaa hunajaa
1 tl raastettua inkivääriä
1/2 tl suolaa
pari ohutta (kevät)sipulinvartta hienonnettuna

3. Marinoi lohimedaljonkeja vähintään tunnin ajan. 

4. Tee lisukesalaatti. Keitä 1 pkt riisinuudeleita ohjeen mukaan. Jäähdytä juoksevan kylmän veden alla. 

5. Sekoita kastikkeen ainekset ja laita nuudelit maustumaan siihen

1 (mieto) punainen chili hienonnettuna
1-2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
3 rkl limettimehua
2 rkl seesamöljyä
2 rkl kalakastiketta
1,5 rkl hunajaa
1 rkl miriniä tai riisiviinietikkaa

5. Pilko muut salaattiaineet ja sekoita ne kulhossa keskenään. 

Pala varhaiskaalia (noin 100 g) juustohöylällä suikaloituna
200 g tuoreita riivittyjä herneitä
1 porkkana ohuina siivuina
1 dl suolapähkinöitä

6. Lisää maustuneet nuudelit salaatin joukkoon. 
7. Koristele tuoreella mintulla ja hienonnetuilla suolapähkinöillä.
8. Grillaa lohipalat kypsiksi ja koristele silputulla (kevät)sipulin varrella. Tarjoa riisinuudelisalaatin kera. 


Alkuperäinen resepti: K-Ruoka

New York. Pieni suuri kaupunki.

Pääsin ensimmäistä kertaa ikinä New Yorkiin tänä keväänä - työasioissa. Pitkästä lentomatkasta piti ottaa kaikki irti ja varata ylimääräinen vapaapäivä käydä vilkaisemassa muutakin kuin workshop-hotellia.

Majoittuminen lentokenttähotelliin JFK:n kupeessa tarkoitti sitä, että on kaukana kaikesta. Bussi-metro -yhdistelmällä vei tunnin päästä keskemmälle kaupunkia. Saapumispäivän iltana erotuin todella kaikista muista, kun lähdin illan jo hämärtyessä seikkailulle hotellin baaria pidemmälle etsiskelemään iltapalaa. Vähän jännittikin.

Seuraavana päivänä kirkkaassa auringonpaisteessa Jamaica näytti erilaiselta. Päätin aloittaa sieltä, missä viihtyisin varmasti. Halusin nähdä Dakota Housen, Strawberry Fieldsin ja Imaginen. Eläintarhan portti oli tuttu Madacasgarista. Eikä tunnin matka Central Parkin hoodeille ei tuntunut missään.

Staten Islandin rantakuppilasta ei löytynyt proseccoa, vaikka juomalista oli varustettu runsaalla valikoimalla. Vapauden patsas näytti lautalta katsottuna pienemmältä kuin ennalta kuvittelin. Ja kyllä, lautta oli juuri sellainen oranssi kuin elokuvissa.

Koskaan USA ei ollut ollut osa bucket listiani. 

Olin hyvin ennakkoluuloinen maata kohtaan ennen matkaa. Mutta New York nauroi ennakkoluuloilleni päin naamaa. Kaupunki on eri asia kuin koko maa. Useammin käyneet ovatkin sanoneet, että New York on täysin erilainen kuin mikään muu paikka jenkkilässä. Uskotaan.

Tämä on käveltävä kaupunki, josta löytää mitä tahansa: The Rubin Museumin upeat tiibetiläisen taiteen kokoelmat. Little Italy ja La Melan pasta-annos. Jättiläismäiset jäätelöt. Ja David Bowien suurikokoiset valokuvat metroasemien käytävillä.

Menisinkö uudelleen? 

Kyllä. Itse asiassa seuraavan kerran jo syksyllä.

  

 

Kesäkeittiön herkkuja: kuhaa ja sipulikastiketta

Toukokuun säät ovat todellakin hellineet. Aurinkoisten päivien kesäfiilis tarttuu myös ruuanlaittoon: paistettua kuhaa, sipulikastiketta ja uusia perunoita, olkaa hyvät.

Paistettua kuhaa ja sipulikastiketta

#anunkeittiö 'ssä on nautittu kesäisistä päivistä. Ruokaan tulee samanlainen kepeys kuin säätilassa, kun hellan ääressä ei halua viipyä kauaa. 

Sunnuntaipäivän kesäkeittiössä kokattiin kuhaa, eikä juuri tämän helpommaksi kalaruoan valmistus voi enää mennä. Meillä käytettiin kala-autosta ostettua kuhafilettä, jonka otin aamulla pakkasesta sulamaan. Fileet olivat aika pienikokoisia, joten varasimme yhden syöjää kohden.

Aloita ruuan valmistus lisukkeista. Jos tarjoat uusia perunoita, laita ne kiehumaan ensin - ja seuraavaksi sipulit pehmenemään. Valmistele salaatti, ja käy kalan kimppuun vasta viimeisenä. Se kypsyy nopeasti. 

Näitä tarvitset

1 kuhafile / syöjä

sitruunamehua

oliiviöljyä

voita paistamiseen

mustapippuria

Kalaneuvos-maustesekoitusta

suolaa maun mukaan

1. Sekoita loraus oliiviöljyä ja puolen sitruunan mehu kulhossa. 

2. Voitele kalafileet öljyseoksella molemmin puolin. 

3. Paista kalafileitä pannulla voissa muutama minuutti per puoli.

4. Mausta kypsät fileet pippurilla ja Kalaneuvoksella. Lisää suolaa maun mukaan. 

Kastike

Nippu tuoretta sipulia varsineen

n. 1-2 rkl voita

1 tl siirappia

suolaa maun mukaan

vettä

1. Pilko sipulit ja sipulinvarret pieneksi silpuksi.

2. Kuullota silppu kuumalla pannulla, mutta älä ruskista.

3. Vähennä lämpöä ja hauduta sipulit pehmeiksi. Lisää vettä hauduttamisen aikana, jotta saat haluamasi paksuisen seoksen. Tämä toimii niin muhennoksena kuin juoksevampana kastikkeenakin.

4. Mausta teelusikallisella siirappia ja ripauksella suolaa.

Bon appetit!

Kirja viikossa - mitä sinä luet?

Santiago de Compostelan menomatkalla luin koneessa Alex Stubbin vinkkiä, että päivässä voisi olla tunti lukemista, tunti liikuntaa ja (vain) tunti somea. Kuulosti hyvältä ja yksinkertaiselta ajankäyttöohjeelta. Kirjastossakin on meneillään lukuhaaste, jossa vinkataan 50 erilaista tapaa valita luettavaa tälle vuodelle.

Otin tavoitteeksi lukea tänä vuonna 52 kirjaa. Ne voivat olla ammattikirjallisuutta, lastenkirjoja tai mitä vain kirjoja. Sivumäärälle en asettanut ylä- enkä alarajaa. Kirjat, jotka tänä vuonna saan loppuun, listaan blogiin. Joidenkin osalta saatan kirjata muutaman kommentin tai suosituksen, tai sitten en.

Kuten lukuhaaste, niin tämäkin kirjanpito ja blogiteksti kirjoista on stressitön. Katsotaan, kuinka pitkälle päästään.

Mitä sinä aiot lukea tänä vuonna? Hyviä lukuvinkkejä otetaan vastaan.

-------------

1. Mo Gawdat. Onnellisuuden yhtälö. Ohjelmoi itsesi tyytyväiseksi.
Jos olet lukenut Mellon ja Tollen, tarkista tämä. Sama perusviesti hyvin helppolukuisessa muodossa. 

2. Miska Rantanen (toim.). Kukkiva syyspervo ruukussa: kirjallisen viestinnän tähtihetkiä.
Nopea luettava ja taatusti naurattaa ainakin kaikkia viestintäihmisiä. Sama kommentti myös kirjoihin numerot 9 ja 10.
3. Jukka Pakkanen: Italialaisia.
4. Jamie Oliver. Alastoman kokin onnenpäivät.
Vahva suositus kaikille kotikokeille. Hyvää ja helppoa. Itse asiassa niin hyvää, että hankin kirjan omaan keittokirjakokoelmaanikin.
5. Paulo Coelho. Valkyriat.
6. Nina George. Pieni Kirjapuoti Pariisissa.
7. Cosima Bellersen Quirini. Kotitekoiset jugurtit, rahkat ja juustot.
8. Satu Rommi. Moottiripyörällä Himalajalle.
9. Miska Rantanen (toim.). Kaikki ranteet auki: kirjallisen viestinnän tähtihetkiä 2.
10. Miska Rantanen (toim.). Kivaan kipuun: kirjallisen viestinnän tähtihetkiä 3.
11. Haruki Murakami. Rajasta etelään, auringosta länteen.
Tuore suomennos jo vanhemmasta teoksesta. Loistava, kuten Murakamit yleensäkin.

12. Matti Rämö. Polkupyörällä Islannissa: tuulen tiellä laavakenttien poikki.
13. Tiina Ekman. Huijarisyndrooma: miksi en usko itseeni? (vaikka olen oikeasti hyvä)
14. Mikael Saarinen, Maija Kokkonen. Tunneäly: kohti KOKOnaista elämää.
15. Joonas Konstig. Vuosi herrasmiehenä: kertomus siitä, kuinka entinen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.
Hykerryttävä lukukokemus. Perusteellisesti tehty taustatyö, omakohtaisesti eletty vuosi uuden toimintamallin ja lopulta ajattelumallin omaksumisessa tuodaan havainnollisesti lukijan verkkokalvolle. Nostaa lukijan mieleen kysymyksen, mihin oikeastaan ne herrasmiesmäisyyden hyveet ovat kadonneet nykypäivästä - ja mitä asialle voisi tehdä. Ryhdymmekö kaikki kokeilemaan vuotta herrasmiehenä? Rugbyn jättäisin ehkä väliin, mutta monta muuta asiaa tästä kirjasta voi noukkia. Myös ideoita seuraavalle lukulistalle. Vahva suositus.

16. Laila Kemppinen (toim). Isoäidin pitsejä: 150 virkkausmallia / Barbara ja Marlies Müllerin kirjojen Alte Häkels pitzen I ja II mukaan.
Hieman liikaa isoäidin pitsejä meikäläisen käsityökoriin. Muutaman reunapitsin mallin poimin talteen helteisiä kesäpäiviä ajatellen, kun villasukan neulominen ei tunnu ajankohtaiselta.

17. Muriel Barbery. Siilin eleganssi.
Kirja, josta tuli yksi uusi suosikeistani. Luin tätä täysin lumoutuneena. Jos et ole vielä tutustunut, poimi tämä lukulistallesi. 
”...ihminen pelkää huomista siksi, ettei osaa rakentaa tätä hetkeä, ja jos ei osaa rakentaa tätä hetkeä, uskottelee itselleen että huomenna se onnistuu, ja silloin on hukassa, koska huominen muuttuu aina täksi päiväksi. (...täytyy) muistuttaa itselleen, että tärkein on tämä hetki; tärkeintä on rakentaa jotain juuri nyt. (...) Kavuta askel askeleelta omalle Everestilleen, ja niin että jokaisesta askeleesta tulee pala ikuisuutta.”

18. Thomas Rode Andersen. Functional Training: toiminnallinen harjoittelu, ruokavalio ja treeniohjelmat.
Monta tuttua liiketta, ja monta sellaista, joka saa jäädä odottamaan. Motivoivia treenikuvia, mutta tästä kirjasta ei jääne muuten sen suurempaa muistijälkeä.

19.  Roman Schatz. Asevelipuolet. Se pieni ero suomalaisten ja saksalaisten välillä.
Monta nasevaa löydöstä suomalaisten ja saksalaisten eroista. Kevyttä luettavaa, välissä ihan varteenotettavaa kertausta historiastakin.

20. Johanna Lindholm, Torbjörn Åkesson. Puutarhan puiden ja pensaiden leikkaaminen.
21. Alexander Stubb. Alex.
Ansainnut kehunsa. Mukava luettava, tempaisi mukaansa kun tyyliin tottui. 

22.Takashi Hiraide. Kissavieras.
Kirjaston lukuhaastehyllystä poimittu pieni, suuri kirja. Eleetöntä, hillittyä ja kaunista kerrontaa. Kirja, josta jää kaunis tunne.

23. Deepak Chopra: Salaisuuksien kirja.
24. Pajtim Statovci. Kissani Jugoslavia.
Vielä pitkään tämän kirjan lukemisen jälkeen olen miettinyt, että tämä pitäisi olla pakollinen lukukokemus vaikka lukion äidinkielenkurssilla. Erilainen näkökulma Suomeen.

25. Satu Rämö, Hanne Valtari. Unelmahommissa: tee itsellesi työ siitä, mistä pidät.
Tästä kirjasta tein paljon muistiinpanoja. Mukava lukea, ja kysyä itseltään, mikä minua oikeastaan estää tekemästä juuri sitä mitä haluan. Sadun ja Hannen omat esimerkit sekä haastattelut muista unelmatyöhön hypänneistä ovat virkistävää ja energisoivaa luettavaa. Kirjan kansien sulkeuduttua voi todeta, että kaikki on mahdollista. Ainoa, mikä estää, on omat luutuneet uskomukset tai rajoitteet.

26. Kari Suomela. Pohjoisnapa: jäinen haaste. Laskuvarjojääkärikillan pohjoisnaparetkikunta 2006.
27. Kari Suomela. Kalaallit nunaat. Valkoinen horisontti.
Kirja Laskuvarjojääkärikillan retkikunnan matkasta 1999 Grönlannin mannerjäätikön yli. Upeita kuvia, ahaa-elämyksiä siitä, miten monen viikon mittainen retki käytännössä toimii ja mitä se vaatii. Ihaillen olen todennut Poppiksen kirjojen myötä, että oma unelmani kylmässä seikkailusta ei ole kovin realistinen. Onneksi näistä saa nauttia kotisohvalta käsin.
Sama kommentti myös Etelänapa-kirjan suhteen (#28).

28. Kari Suomela. Etelänapa: tuulinen tavoite.
29. Seija Bergström, Arja Leppänen: Yrityksen asiakasmarkkinointi.
Oli mukava huomata, että perusasiat olivat mielessä omilta opiskeluajoilta. Uudemmat asiat olivat puolestaan tulleet työn kautta jo tutuiksi. Tätä kirjaa ei tarvinnut lukea sana sanalta.

30. Marie Kondo. KonMari. Iloa säkenöivä järjestys.
Muutama vetolaatikko säkenöi jo iloa meidänkin kotona.
31. Lorena Pajalunga. Joogaleikki. Rohkea leijona ja kepeä perhonen.
32. Kirsi Piha, Rytmihäiriö. Tartu mahdollisuuksiin tai kuole.
Ota kiinni kommunikaatiovallankumouksesta ja tartu mahdollisuuksiin suunnitelmallisesti. Viestinnän ihmisille vahva suositus.

33. Kari Hotakainen. Finnhits.
Pitääkö olla huolissaan kirjamuodossa.
34. Leena Kurki & Matleena Kurki-Suutarinen. Machiavellista samuraihin. Kohti innostavaa johtajuutta.
Mielenkiintoinen kirja johtajuudesta. Monta tämän kirjan lähdeteoksista on seuraavana varauslistalla.
35. Satu Rämö. Islantilainen kodinonni: perhe-elämää viikinkien malliin.
Mikä Islannissa toimii, miten yhteiskunta ja varsinkin perhe-elämä eroaa Suomesta. Islannista olen tykännyt siellä käydessäni - tämän luettuani vielä enemmän. Nautittavaa lukemista.
36. Laura Lähteenmäki. Yksi kevät.
Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.
Vuosi 1918 nuorten tyttöjen näkökulmasta. Koskettava, todentuntuinen kuvaus, itku tuli silmään lukiessa. 

37. Leena Rantanen. Avioliittoon ranskalaisittain ja muita kertomuksia Pariisista.
Onko ranskalainen byrokratia oikeasti tällaista? Hykerryttäviä, sinne tänne polveilevia lyhyitä kertomuksia, vaeltelevia ajatuksia kirjoitettuna tarinoiksi. Rikkautta verrata Rämön islantilaista ja Rantasen ranskalaista elämänmenoa Suomeen.

38. Unto Tähtinen. Gandhi.
39. Elena Favilli ja Francesca Cavallo. Iltasatuja kapinallisille tytöille: 100 tarinaa ihmeellisistä naisista.
40. Lassi Hyvärinen. Tuuli ja kissa.
41. Elena Ferrante. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.
Pakko ahmia liki kerralla. Piti maagisesti otteessaan. Muutkin Ferrantet menevät varausjonoon.
42. Maria Veitola. Veitola.
Ehdottomasti lukulistalle kaikille, joita elämänkerrat kiinnostavat. Herkkää ja vahvaa, avaa kuvan monipuolisesta, taitavasta naisesta, joka ei suostu muottiin. Veitolan kuvaus tunteistaan isänsä kuolemasta avasi kyynelkanavat. Samaistuin todella vahvasti. Myös kirjan rakenne on mielenkiintoinen: tapahtumat avataan aiempien Veitolan kolumnien kautta, joihin on lisätty kommentteja ja täydentäviä lukuja. 

43. Marika Roth. Menestyjän bisnespakki. Naisyrittäjän työkirja.
44. Satu Rommi. Loskalauluja. Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille.
45. David A. Aaker. Building strong brands.
46. Nina George. Pieni bistro Bretagnessa.
Sydäntä lämmittävä tarina siitä, miten nainen jättää harmaan, rakkaudettoman elämän ja ainaisen sopeutumisen taakseen, ja tarraa kiinni uusiin mahdollisuuksiin.
"Elämätön elämä katoaa sydämestä kuin rantahiekkaan piirretty viiva."
47. Anne Helttunen, Sari Hyytiäinen, Ulla Koivukangas, Liisa Virtanen (toim.). Nuoruuden ääni: ylioppilasaineiden valioita.
48. Vesa Nissinen, Tommi Kinnunen, Sakari Jorma. Syväoppimisesta syväjohtamiseen.
49. Rami Syed. Moottoripyörällä silkkitietä: Oulusta Kathmanduun.
50. Kirsi Piha. Konflikti päivässä. Kulttuuri ratkaisee yrityksen kohtalon.
51. Daniel Goleman. Focus: the hidden driver of excellence.
52. Haruki Murakami. Komtuurin surma.
821 sivua taattua Murakamia. Lukiessa iskee paha dilemma. Haluaisi malttamattomana  ahmia kirjan siltä istumalta; samalla toisaalta haluaa pitkittää lukunautintoa mahdollisimman pitkään, kun tietää ettei uutta ole heti käsillä. Murakami on tämänhetkinen suosikkikirjailijani. Mikä sopiva tapa saavuttaa lukuhaasteen tavoite!
--
53. Daniel H. Pink. A Whole New Mind.
Why Right-Brainers Will Rule the Future.
54. Chris Prentiss. Zen ja onnellisuuden taito.
Mitähän hyvää tästä seuraa?
55. Jean-Christophe Rufin. Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat.
Näiden sivujen myötä palasin vuoden takaisen vaelluksen tunnelmiin. Kaunista.
56. Jason Quinn. Gandhi: my life is my message.
Elämänkerta puettuna upeasti kuvitetun sarjakuvan muotoon. Yllättävä, mukaansatempaava, tekstiltään pelkistettykin ja toi esiin minulle uusia tietoja Gandhin henkilökohtaisesta elämästä. 
Sarjakuvia en yleensä lue enää nykyään, mutta Pinkin oppeja seuraten, varmaan olisi hyvä. Tämä kirja antoi uuden sysäyksen. Jonkun vastaavan sarjakuvan voisin hyvin lukea jatkossakin.
Ja kirjan nimi; my life is my message. Eikö se ole totta meidän kaikkien osalta? Millaisen jäljen jätämme, mitä meidän elämämme meistä kertoo nyt ja sitten kun meitä ei nää ole? 
57. Helena Petäistö. Ranska, Macron ja minä.
Samankaltainen ajatus, kuin Leena Rantasen kirjasta (#37). Miten Ranska yhteiskuntana oikeasti voi toimia? Avaa hyvin taustoja tämän päivän uutisille. Suosittelen.
58. Minna Helle. Järki ja tunteet: oivalluksia riidoista, neuvotteluista ja sopimisesta.
Selkeä, helppotajuinen kirja. Oivalluksena tästä kirjasta: ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Kuuntele, kysy, äläkä oleta mitään. Kyse on ihmisistä.
59. Heidi Köngäs. Sandra.
Vaikuttava kertomus vuodesta 1918 yhden perheen selviytymisen näkökulmasta. Siitä ei tosiaankaan ole kauaa, vain 100 vuotta. Sandra tuo tapahtumat lähelle.
60. Morten A. Stroksnes. Merikirja, eli Kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana.
Tietokirja, jollaista en ole koskaan ennen lukenut. Faktaa, runoutta, meditaatiota sanojen muodossa, kertomus. Tämä kannattaa lukea.