New York. Pieni suuri kaupunki.

Pääsin ensimmäistä kertaa ikinä New Yorkiin tänä keväänä - työasioissa. Pitkästä lentomatkasta piti ottaa kaikki irti ja varata ylimääräinen vapaapäivä käydä vilkaisemassa muutakin kuin workshop-hotellia.

Majoittuminen lentokenttähotelliin JFK:n kupeessa tarkoitti sitä, että on kaukana kaikesta. Bussi-metro -yhdistelmällä vei tunnin päästä keskemmälle kaupunkia. Saapumispäivän iltana erotuin todella kaikista muista, kun lähdin illan jo hämärtyessä seikkailulle hotellin baaria pidemmälle etsiskelemään iltapalaa. Vähän jännittikin.

Seuraavana päivänä kirkkaassa auringonpaisteessa Jamaica näytti erilaiselta. Päätin aloittaa sieltä, missä viihtyisin varmasti. Halusin nähdä Dakota Housen, Strawberry Fieldsin ja Imaginen. Eläintarhan portti oli tuttu Madacasgarista. Eikä tunnin matka Central Parkin hoodeille ei tuntunut missään.

Staten Islandin rantakuppilasta ei löytynyt proseccoa, vaikka juomalista oli varustettu runsaalla valikoimalla. Vapauden patsas näytti lautalta katsottuna pienemmältä kuin ennalta kuvittelin. Ja kyllä, lautta oli juuri sellainen oranssi kuin elokuvissa.

Koskaan USA ei ollut ollut osa bucket listiani. 

Olin hyvin ennakkoluuloinen maata kohtaan ennen matkaa. Mutta New York nauroi ennakkoluuloilleni päin naamaa. Kaupunki on eri asia kuin koko maa. Useammin käyneet ovatkin sanoneet, että New York on täysin erilainen kuin mikään muu paikka jenkkilässä. Uskotaan.

Tämä on käveltävä kaupunki, josta löytää mitä tahansa: The Rubin Museumin upeat tiibetiläisen taiteen kokoelmat. Little Italy ja La Melan pasta-annos. Jättiläismäiset jäätelöt. Ja David Bowien suurikokoiset valokuvat metroasemien käytävillä.

Menisinkö uudelleen? 

Kyllä. Itse asiassa seuraavan kerran jo syksyllä.