Kaikki on vaikeaa ennen kuin se on helppoa

Hämmästellen totesin tänään, että vuodesta on kohta takana ensimmäinen kuukausi. Mummollani oli tapana sanoa, että aika kulkee nopeammin vuosi vuodelta. Niin se taitaa olla. Toinen vaihtoehto on, että itselläni on tahti hidastunut. Ehkä sillä on jotain tekemistä muutoksen ja henkilökohtaisen kasvun kanssa? Se kun vie aina aikaa.

Oppimista on mahtunut tammikuuhun niin että otsalohkoa kiristää. Töissä uusi projekti alkaa kirkastua pala palalta. Ketterää kehitystä on opiskeltu kaksi päivää, ja viikon kuluttua starttaa voimakirjan teko.

Edellisviikon superonnistunut jalkatreeni salilla palautti mieleen 80-luvun kuntosalimeiningin ja  vahvan poltteen päästä treenaamaan. Saman fiiliksen, jota Flashdance tai Rocky buustasivat.  Inspiraationi lähde muuten noina aikoina oli Marjo Selin, jonka lehdestä leikattu kuva oli liimattu treenivihkon kanteen. (Ei ollenkaan huono kuva patistamaan treenin pariin tänäkään päivänä.)

Joogassa onnistui ensimmäistä kertaa helposti Chaturangadandasana ja 4 minuutin päälläseisonta seinää vasten. Voimaa on tullut lisää, vaikka jooga-asanoissa paljon on kiinni päivästäkin. Joskus ei vain onnistu.

Vuoden alkajaisiksi on pitänyt palautella itseään myös ruokavalioruotuun joulun herkuttelun jälkeen. Mutta koska elämästä pitää osata nauttia, kerrottakoon, että olen oppinut uuden lempijälkiruoan. Kerrosvanukas granaattiomenasta Tiian Karkkipäivä-ohjeella onnistuu aina ja toimii hyvin myös pakastemansikoista tai vaikka appelsiinista - myös ilman kerroksia.

Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.— Mike Dooley
Kuukauteen mahtuu monta kasvun aihiota, kun niitä rupeaa miettimään. Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi?

Hyvää vuotta 2016!

Tavoistani poiketen en tehnyt yhtään uuden vuoden lupausta. Minusta tuntuu,  että yhdelle naiselle on riittävästi, että jaksaa jatkaa viime vuoden matkaa. Kasvulle on vielä tilaa.

Vuosi 2015 oli raskas. Kevään kunniaksi katkaistut pitkät kutrit olivat ensimmäinen 'iso' muutos. Sen jälkeen tuli personal trainer, blogi ja uusi työpaikka. Vuoteen on mahtunut sairautta ja mustia hetkiä, kihlajaisia, ensirakkautta, matkakokemuksia. Jälkikasvu on aloittanut autokoulun. Miten vanhan se minusta tekee?

Maailman tilanne ei ole kohottanut mielialaa. Sotauutiset, inhimilliset kriisit, pakolaistilanne, ympäristön tila. Ihmisten piittaamattomuus ja kovuus painaa hartiat kyyryyn. Olen ollut kaikesta väsynyt ja tarvinnut apua. Kiitos ystävät ja rakkaat. Toivottavasti olen voinut sitä antaa takaisinkin.

Uusi työ on vienyt enemmän voimia kuin arvelin. Niinhän se uuden oppimisen kanssa aina on. Sen lisäksi, että työ tuo uutta kasvua ammatilliselle minälle, kaikki muutkin kokemukset ja tekemiset kasvattavat meitä ihmisinä.

Vuonna 2015 koin köyhän, kurjan ja pelottavankin, mutta luonnoltaan lumoavan Dominikaanisen tasavallan, Krakovan davinceineen ja Islannin jäätiköineen. Jos yksi sielunmaisemani on  Italiassa, toinen voisi hyvin olla kylmässä lumen ja jään maisemassa, jäätiköllä. Siellä sydän täyttyi.

Treenaamisen kautta kolkuttelin mukavuusalueiden reunoja lujasti. Lihakset jomottavina olen hämmästellut, että selvitinpähän tämänkin. Uusina tuttavuuksina lukulistoille pääsivät Haruki Murakami ja Peter Hoeg. Joogassa koin ahaa-elämyksiä, ja ystävän kanssa kierrettiin useampikin VHB:n keikka. Hämmästyttävä vuosi 2015!

Uusi, yhtä hämmästyttävä edessä. Vielä tunnen oloni hieman varautuneeksi tästä kaikesta, mutta silti:
Tervetuloa kaikki, mikä minulle on tarkoitettu.

Hyvää alkanutta vuotta 2016!

Jouluna 2015

Sunnuntaina joogafestareilla

Sunnuntaiaamuni alkoi joogafestareilla Anandasta tutun Maria Totron hyväksyvällä ja läsnäolevalla joogaharjoituksella. Tietoisen hengityksen ja joogaliikkeiden kautta etsittiin keskittymistä ja läsnäoloa. Hengitimme sisään juuri tätä hetkeä. Periaate toimi. Oli helppo keskittyä juuri nyt, juuri tähän silmänräpäykselliseen. 

Kaikkiaan joogatiloja oli Messukeskuksessa käytössä kuusi. Aamun ensimmäiselle lempeälle tunnille olisi mahtunut lisääkin joogaajia. Mahtoikohan muissa olla täydempää heti aamusta? (Toisaalta kello 10.30 alkava tunti ei ole mielestäni niin kovin aikaisin edes sunnuntaina…)

Toinen tunti perään oli Sini Perttulan Seasonal Yin –joogaa. Ajatuksena vuodenaikajooga tuntui hyvältä. Jotain energisoivaa, toisaalta hellivää ja lempeää syksyyn.  Body Clock Yin Flow pyrkii tasapainottamaan kehon meridiaanijärjestelmän. Intia ja Kiina, jooga ja akupisteet samassa tunnissa. Hyvä kokemus!

Fengshui jäi messuhulinan varjoon

Tänä syksynä joogafestarit olivat mukana I Love Me –messuilla. Tunnit pidettiin messuhallissa, josta joogatiloiksi oli irtoseinillä erotettu sopivia koppeja. Tilaa asanaharjoitukselle oli hyvin, mutta pienen miinuksen järjestelyt saavat melusta. Äänentoistolaitteista huolimatta piti pinnistellä kuullakseen, mitä piti tehdä. Messujärjestelyissä muuten ei valittamista, vaikkakin perinteisempi Kaapelin rosoinen tila ja vain joogaan keskittyvä sisältö sopii tyyliltään ja tunnelmaltaan minun joogagenreeni paremmin.

Kokeile välillä jotain uutta

Välillä tekee hyvää kokeilla jotain ihan muunlaista kuin omaa lajiani, iyengaria. Kiitän joogafestivaaleja tästä mahdollisuudesta, samalla kun kiitän opettajia, itseäni ja kanssajoogaajia hyvästä harjoituksesta, lahjasta itselle. Läsnäoloharjoituksen vien mukanani arkeen Marian veikeän soturiheijastimen kanssa.

Kuva: http://www.whatsapp360.com/mahatma-gandhi-quotes-images-for-whatsapp-dp/

Paletti, punaviini ja patonki

Olen aina tykännyt piirtää ja maalata. Nuorena kaveriporukassa vitsailin olevani Pariisissa maalaamassa, kun aikuiseksi vartun. Paletti, punaviini ja patonki olisivat mielestäni sopineet minulle hyvin.

Kouluvuosien jälkeen tämä lempiaihe jäi, kunnes lasten kanssa sai hetkeksi palata maalaamiseen vesivärien myötä. Jälkikasvun varttuessa taiteileminen siirtyi isommille pinnoille. Remonttimaalaus, ikkunoiden kunnostus, ulkomaalaus. Vanhassa talossa on aina jotain maalattavaa.

Nuoruuden innostus uinui monta vuonna, kunnes pari vuotta sitten työpaikan kautta järjestyi mahdollisuus taidekerhoon. 

Maalaaminen oli toden totta paljon vaikeampaa kuin muistin. Aiheen keksiminen oli vaikeaa. Värit ja muodot eivät tulleet ulos sellaisina kuin olisi halunnut. 2,5 tunnin kerhoilun aikana hidas hämäläinen ei yleensä päässyt alkua pidemmälle. Aivotkin olivat työpäivän jälkeen kaikkea muuta kuin luomistilassa. Vain joskus harvoin maalatessa pääsi siihen nuoren tytön flow-tilaan, jossa sivellin lipuu kankaalla kuin itsestään ja jälki on juuri sitä, mitä mielessään näki työhön ryhtyessä.

Taidekerhon aloittaminen sattui samaan aikaan surutyön kanssa. Leikkisästi kutsuinkin ensimmäistä tauluani terapiatyöksi. Se oli omistettu isälleni.

Jälkikäteen ajateltuna maalaaminen oli kivaa, luomisen vaikeudesta huolimatta.

Enää en ole taidekerhossa. Työpaikkakin on vaihtunut välissä. Katse käväisee kotona nurkassa orpona nököttävässä maalaustelineessä aika ajoin.

Olenko sittemmin maalannut paljonkin oma-aloitteisesti? No en. Paitsi vähän ulkoseinää, jota kesällä korjattiin.

 

Taidekerhon tuotoksia 2014. Ikuisuuden solmu.

Mikä on paras tapa käyttää jäljellä olevat vuotesi?

Aamun meiliboxista pomppasi esiin Ajatusten aamiaisen Kysymyksiä itselle. Yhdeksän kysymystä, sinänsä simppeleitä, mutta voivat johtaa varsin syville vesille. Näin kävi kysymyksen Mikä on paras tapa käyttää jäljellä olevat vuotesi kanssa.

Jäljellä olevat vuodet. Paljonko niitä mahtaa olla? Mitä niillä haluaisin tehdä?

Mieleen tulvahtaa kuvia Tiibetistä. Lumihuippuisia vuoria, sininen taivas, kirkas vesi. Mykistävä maisema hankalan taipaleen takana.  

Seuraava mielikuva on upeasta rannasta. Ei ketään muita, vain hiekkaa, merta ja minä jossain upeassa jooga-asanassa. 

Ja sitten: mökinmuorin kahvila, vanha puuhuvila kenties, jossa on oman keittiön kotipullaa ja kakkuja, käsitöitä ja kissanpentuja.

Unelmakuvien tulvan jälkeen ajatuksia alkaa rajoittaa totuttu normipatteristo. Mitä teen nyt noihin tunnelmiin verrattuna? Käyn töissä, hoidan kodin ja perheen, harrastuksetkin, osallistun hyvän tekemiseen kykyni mukaan. Sitten eläkkeellä teen…  Mitä? Väännän itseni nykyistä helpommin jooga-asentoihin? Vaellan seitsemänkymppisenä Tiibetissä? Täytän päiväni vapaaehtoistyöllä? Yeah, right.

Kuuntele tarkkaan, mitä vastaat. Sen jälkeen tiedätkin, mitä tehdä.

Unelmoin monesta asiasta, mutta ne tärkeät asiat ovat silti juuri tässä ja nyt. Ehkä se onkin se juttu. Olla tyytyväinen siihen mitä on. Ja samalla miettiä, miten valmistautua unelmien toteuttamiseen. 

Voit alkaa määrätietoisesti rakentaa mahdollisuuksia unelmien toteutua - sitten kun niiden aika on. Se on eri asia, kuin lykätä asioita ympäripyöreään tulevaisuuteen sitku-ajattelulla.

Taitoa on myös se, ettei kaikkea tarvitse saada heti nyt. 

Tämän jälkeen tiedänkin, mitä tehdä. Aloitan levittämällä joogamaton.

 Maisema Tiibetistä, 2010. Kuva: Lotta Vihriälä.
Lähde: dalailama2011wordpress.com.

Kirjassa ja itse tehtynä

Nunun keittiössä on kokeiltu viimeisen viikon sisään pari uutta reseptiä Saaristoruokaa-kirjasta.

Tarte tatin

Syrjäsen ohje ei vaikuttanut ylivoimaiselta: omenat asetellaan sulaan sokeriin ja voihin, taikina päälle ja pannu uuniin. Eipä niin.

Tykötarpeet löytyivät läheltä: kotipihan vähän rupuiset, mutta maukkaan hapokkaat omenat olisivat maultaan täydellisiä piirakkaan.

Minun tarte tatin –voitaikinani juuttui aluksi pöydän pintaan. Ehkä se ei ollut riittävän kauan jääkaapissa tekeytymässä. Ropsautus jauhoja ja kaulitseminen kelmun päällä onneksi auttoivat pälkähästä.

Sokerin ja voin sulatus onnistui kerrasta. Muotopuolet omppulohkot asettuivat kitisemättä pannulle. Piirakan paistaminenkin onnistui pintaa käräyttämättä.

Sitten se ulkonäkö. Kirjassa tarte tatin oli kaunis, pieni ja pyöreä torttu. Omenat olivat siirapin sävyllä silattuja, täydellisesti valurautapannulle aseteltuja. Suurin ero itse tehtyyn oli piirakan eheydessä. Kumoamisvaiheessa taikina nimittäin repesi, eikä asettunut sieväksi pieneksi pyöryläksi tarjoiluvadille. Omenalohkotkaan eivät kaikki olleet kauniita puolikuita. Makua se ei haitannut. Torttu suorastaan suli suussa, myös ilman mascarponevaahtolisukkeita. Tällä voi- ja sokerimäärällä tosin niin tekisivät pienet kivetkin.

Tarte tatin oli ensimmäinen kerta, kun keksin lahjapaistinpannulle, josta saa irrotettua kahvan, järkevää uunikäyttöä. Jatkoa uskaltanee luvata, vaikka isoon paistinpannuun taikina taisi olla vähän turhan ohut. Ensi kerralla taikinaa puolitoistakertainen annos tai pienempi pannu.

Siikaceviche

Sarjassamme ruokalaji, jota en olisi ikinä uskonut testaavani kotona. Cevichehän on fine diningia, toisin sanoen varmasti hyperhaastavaa tehdä!

Tai sitten ei. Kaikki ainekset pilkotaan, sekoitetaan ja maustetaan, ja kasataan voissa paistettujen leipäviipaleiden päälle. Ja siinä se.

Itsetehtynä

Kirjan kuvassa

Vinkki muille kanssakokeilijoille: kannattaa ostaa oikeasti jo valmiiksi nahattomia siikafileitä. Nahallisten, mutta suomustettujen fileiden putsaaminen ei ollut helppo nakki. 

Rosalan limppua en lähikaupasta löytänyt, joten tyydyin Maalahden limppuun. Toimi hyvin myös sillä.

Reseptit: Harri Syrjänen: Saaristoruokaa


Keittokirjoja voi lukea ihan muutenkin. Ja kannattaa lukea. Voi vaikka yllättää itsensä ja perheensä kokeilemalla jotain uutta. Aina ei onnistu, mutta ainakin on yhtä kokemusta rikkaampi ja rohkeampi.