Paletti, punaviini ja patonki

Olen aina tykännyt piirtää ja maalata. Nuorena kaveriporukassa vitsailin olevani Pariisissa maalaamassa, kun aikuiseksi vartun. Paletti, punaviini ja patonki olisivat mielestäni sopineet minulle hyvin.

Kouluvuosien jälkeen tämä lempiaihe jäi, kunnes lasten kanssa sai hetkeksi palata maalaamiseen vesivärien myötä. Jälkikasvun varttuessa taiteileminen siirtyi isommille pinnoille. Remonttimaalaus, ikkunoiden kunnostus, ulkomaalaus. Vanhassa talossa on aina jotain maalattavaa.

Nuoruuden innostus uinui monta vuonna, kunnes pari vuotta sitten työpaikan kautta järjestyi mahdollisuus taidekerhoon. 

Maalaaminen oli toden totta paljon vaikeampaa kuin muistin. Aiheen keksiminen oli vaikeaa. Värit ja muodot eivät tulleet ulos sellaisina kuin olisi halunnut. 2,5 tunnin kerhoilun aikana hidas hämäläinen ei yleensä päässyt alkua pidemmälle. Aivotkin olivat työpäivän jälkeen kaikkea muuta kuin luomistilassa. Vain joskus harvoin maalatessa pääsi siihen nuoren tytön flow-tilaan, jossa sivellin lipuu kankaalla kuin itsestään ja jälki on juuri sitä, mitä mielessään näki työhön ryhtyessä.

Taidekerhon aloittaminen sattui samaan aikaan surutyön kanssa. Leikkisästi kutsuinkin ensimmäistä tauluani terapiatyöksi. Se oli omistettu isälleni.

Jälkikäteen ajateltuna maalaaminen oli kivaa, luomisen vaikeudesta huolimatta.

Enää en ole taidekerhossa. Työpaikkakin on vaihtunut välissä. Katse käväisee kotona nurkassa orpona nököttävässä maalaustelineessä aika ajoin.

Olenko sittemmin maalannut paljonkin oma-aloitteisesti? No en. Paitsi vähän ulkoseinää, jota kesällä korjattiin.

 

Taidekerhon tuotoksia 2014. Ikuisuuden solmu.