Vanhoja taloja

Loppukesän iltalukemistona on viimeisen viikon aikana ollut kaksi kirjaa, joita jaksaa lukea väsyneenäkin. Toinen on Pia Maria Montosen ja Niclas Wariuksen Rakkaudesta vanhaan taloon, toinen Harri Syrjäsen Saaristoruokaa. Kirjoja yhdistää jopa harras tyytyväisyys kirjoittajalle tärkeään aiheeseen, kepeä tyyli ja loistavat kuvat, joista piisaa silmänruokaa.

"Talon sielu on löydettävissä"

Itsekin vanhassa talossa asuvana omat pienet remonttipuuhastelut tuntuvat varsin mitättömiltä. Silti omaa tekemistä osaa nyt arvostaa: on tärkeä löytää talon sielu, korjata hitaasti ja maltilla, vanhaa kunnioittaen. Antaa talon puhua, luottaa siihen, että intuitio kantaa pitkälle. Talo saa olla oman näköinen, eikä haittaa, että remontti etenee huone kerrallaan - vaikka kymmenen vuoden ajan. Ja piha saa elää ja kehittyä siinä samalla, sopivan rennosti.

Kyllä keittokirjojakin voi lukea 

Syrjäsen tv-sarja ei sytyttänyt, mutta oli tehnyt tehtävänsä: keittokirja piti laittaa kirjastosta varaukseen. Kirjan kuvista nousee vesi kielelle. Ajatuksena on saada puhtaista aineista simppeliä ruokaa, ja välillä vähän monimutkaisempaakin. Haluan kokeilla haukiquenelleja ja siikacevichea, ja Syrjäsen tarte tatinia. Ja suolaista suklaapiirakkaa ja....

Olisipa hauska tehdä jostain keittokirjasta oma kokeilunsa Julia & Julie -tyyliin, ja julkaista kuvat kokkailusta tyyliin kirjassa ja itse tehtynä.  Olisikohan kuivan maan eläjälle Saaristoruuassa liikaa haastetta?


Tämän kesän viimeinen kunnostettava ikkuna odottaa takakuistilla vielä toista maalikerrosta. Ensi kesänä jälleen uusi satsi työn alle, hitaasti, mutta varmasti. Keittiöpuuhiin voisi ottaa jo tämän syksyn ohjelmistoon tarte tatinin. Hapokkaita omppuja on vielä omassa puutarhassa.

Lomalukemistoa

Tänä kesänä tutustuin ensimmäistä kertaa Peter Hoegin romaaneihin. Niiden tarinat ovat taianomaisia, pitävät otteessaan. Paksua kirjaa ei haluaisi laskea kädestään. Lukiessa tulee samanlainen tunne, kuin joskus hyvän elokuvan parissa: kihelmöi jännityksestä ja haluaisi filmin jo pääsevän huippukohtaansa tai loppuvan. On pakko saada jo tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi, tai miten kaikki päättyy.  Millään ei malttaisi nautiskella lukumatkasta, vaan tahtoisi jo perille. Suosittelen!

Pidän paljon myös elämäkerroista. Kesäkirjaksi tarttui kirjaston suositushyllystä Pia Maria Montosen Valtakunnan miniä Brita Kekkonen. Kirja oli viihdyttävää lukemista, eikä sortunut ylitulkitsemiseen. Se antoi kuvan valtakunnan miniästä sellaisenaan, ja lukijan muodostaa omat tulkintansa ja käsityksensä. Kirja täydensi hienovaraisesti aiempaa kuvaa presidentti Kekkosen elämästä Sylvi Kekkosen ja Anita Hallaman näkökulmien lisäksi.

Yllättävintä oli presidentistä muodostuva kuva hellämielisenä ja inhimillisenä appena ja vaarina. Myös suurlähetystöjen arki näyttäytyi paljon kuvittelemaani - niin, arkisempana. 

Montonen piti tärkeänä, että kirjassa kuuluu Britan oma ääni. Lähteenä oli käytetty keskusteluja ja kirjearkistoja, ja kirjeitä oli myös lainattu runsaasti itse kirjaan. Brita Kekkosen elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta mielenkiintoista ja kultturellia eri puolilla maailmaa. Rakkaus Italiaan sykähdytti, jonkinsortin Italia-hulluksi kun tunnustaudun itsekin. 

Henkka Hyppösen Pelon hinta herätti ajatuksia, vaikka lukuvauhti olikin tuskaisen hidas. Koko ajan kirjaa kahlatessani kuulin Hyppösen HHU-äänen korvissani. Joskus HHU:ta katsellessa Hyppönen avaa uutisen taustoille erilaisia tutkimustuloksia niin paljon, että ehtii jo unohtaa, mistä puhuttiin. Sama toistuu kirjassa: alaviitteitä oli joskus puolikin sivua, ja niiden lukeminen katkaisi aina ajatuksen. Lukeminen ei joutunut sutjakkaasti.

Itse sanoma sinänsä oli validi. Miten pelko vaikuttaa toimintaamme? Mitä uskaltaisi tehdä, jos pelko ei määräisi tekemistämme? Toivon, että kirjan opit jalostuvat käytäntöön. Miksi pelkäisin turhia?

Kirjaston suositushyllyt ovat muuten täyden kympin arvoisia. Usein poikkean kirjastoon jonkun muun asian yhteydessä, vaikka joogatunnille mennessä, eikä siinä ole aikaa pohdiskella ja vaellella hyllyjen väleissä valitsemassa iltalukemista. Lehtien arvosteluista poimin mielenkiintoiset opukset varaukseen, mutta muuten luotan kirjaston henkilökunnan esille nostamiin teoksiin. Monipuolista, ajankohtaista, mielenkiintoista. Suositushyllyjen antia kannattaa kokeilla. 

Söpöysvaroitus!

Tunnustan. Olen kissaihminen, ja minulla on ollut lähestulkoon aina kaverina kissa tai useampi. Mummolla oli tapana kutsua minua pienenä kissa-Maijaksi. Ei siis ihme, että yksi viime viikon kohokohta oli perjantainen vierailu Helsingin Kissakahvilaan.

Kissojen arvolle sopivaan tapaan sisäänpääsy kahvilaan ei ollut aivan yksinkertaista. Tupsahdimme kahden aikuisen voimin kolkuttelemaan lukittua ovea hetken mielijohteesta. Kas kun ikkunan täydeltä kadulle oli nähtävissä toinen toistaan suloisempia kissanpoikia. Varaus? Ei, ei meillä ole varausta. Ai normaalisti jotkut ovat älynneet varata käyntiajan etukäteen? Aikaa ei siis ole yllätyskäynnillä viipyä ihan puoltatoista tuntia? Ei haittaa. Kunnon kuppi kahvia ja kissan hyrräyshoitoa riittää tuntikin, varsinkin kun sitä on saatavilla kotonakin.

Sisään päästiin kuin päästiinkin ilman varausta. Kissakahvilan säännöt olivat simppelit. Ihmiset käyttäytyvät kissojen sääntöjen mukaisesti. Nukkuvia kisuja ei häiritä, väkisin ei mennä kaappaamaan kaveria syliin. Leikittää ja silitellä saa kissojen ehdolla.

Vierailijakunta koostui pitkälti crazy cat lady -genrestä eri iässä. Minäkin, mutta sainpahan isännän mukaan.

Hoitomaksu on viisi euroa per nuppi. Mutta kumpi siinä hoitaa ja ketä? Maksanko viisi euroa palvelumaksua kissojen paijailusta vai siitä, että kissat hoitavat minun mielenterveyttäni ja söpöysvajetta?

Miten vain, vierailu oli kiva kokemus. Suosittelen muillekin. Ensi kerralla varaan ajan ja olen koko puolentoistatunnin setin tiiviisti paikalla. Italialainen kahvi oli hyvää, samoin kahvin kanssa nautitut kakut. Ehkä ahmin tarjoilujen ja rapsutusten lisäksi ideoita omaan kissakahvilaan...

Niin ja oven lukitsemiselle on järkeenkäypä syy. Innokkaat vierailijat pitävät ulko-ovea sepposen selällään malttamatta tarkistaa, että eteisen sisäovi on kiinni. Jos se ei olisi lukossa, Tyylilyyli kavereineen livahtaisi turhan liukkaasti catwalkille Fredalle.

Miau!

Voiko söpömpää olla?

Helmiinalla on kiva kiipeilyseinä 

Tyylilyyli, mustavalkoista kuten
Coco Chanelilla konsanaan

Eikö täällä laukussa ole todellakaan
herkkuja?

Päiväunet aurinkoisella ikkunalla

Nainen ja kärppä eli viikonloppu Krakovassa

Töihin paluusta kaksi viikkoa. Vaikka konttorilla onkin ollut selvästi normaalia hiljaisempaa, pieni loma tekee aina hyvää, jo kahdenkin viikon työrupeaman jälkeen.

Krakovassa olin käynyt aiemmin jo vuonna 2013. Muistelin kaupungin olevan viehättävä ja sopivan pieni; viikonloppu oli ensimmäiselläkin kerralla tuntunut sopivalta aikajaksolta. Pakollisia nähtävyyksiä ei tällä kertaa olisi listalla. Kulttuuria kuitenkin.

Edellisellä kerralla missasin Da Vincin, joten nyt taide oli ykkösenä tekemisten toivelistalla. Nainen ja kärppä on levollinen ja kaunis. Nainen silittää pitkillä sormillaan kärppää, joka lepää valppaana mutta rauhallisena sylissä. Naisen katse on intensiivinen, ilmeessä omanarvontuntoa.

Ehkä juuri päättäväisyyden vuoksi pidin taulusta enemmän kuin Mona Lisasta. Kärppää sai myös ihailla paljon rauhallisemmin kuin täpötäydessä Louvressa. Wawelin linnaan sai jonottaa lippuja helteessä, mutta maalaus oli sen arvoinen.

Kulttuurin jälkeen tulee nälkä. Suolarinkelit kadunvarsikojusta 40 sentin edulliseen hintaan ja Wislan rantapuistikkoon lempeään tuuleen piknikille. Toimii, kun lämmintä on +37. Puistossa sijaitsee myös se toinen kulttuurikohde, jonka erityisesti tällä matkalla halusin nähdä: Dzog the Dog -koirapatsas. Patsaan liikuttava tarina on samantapainen kuin Geren tähdittämässä Hachiko-elokuvassa. Koira palaa aina odottamaan isäntäänsä samaan paikkaan isännän menehtymisen jälkeen. Turhaan. Näitä surullisia silmiä ei hevin unohda.

 

Ja sitten tietysti tori, Rynek. Eloisa ja vilkas toriaukio, jonka toiminta jatkuu maan alla. Torin alle on tehty museo esittelemään Krakovaa ja sen kehittymistä viimeisten 1 000 vuoden aikana. Rynejk Undergroundin kaivaukset ja museon tekeminen kestivät viisi vuotta.

Mitä syödään?

Leppoisan viikonloppuloman yksi kohokohta on tietysti syödä hyvin. Torin laidan ravintola Szara oli niin hyvä, että poikkeuksellisesti palasimme samaan ravintolaan seuraavanakin iltana. Annokset olivat runsaat mutta kohtuulliset, ei tyypillistä puolalaista mättölautasellista lihaa.

Toinen virkistävä uusi tuttavuus oli Kazimierzissä sijaitseva kahvila Eszeweria. Hämärässä ja boheemisti sisustetussa kahvilassa tuoksui suitsuke. Pienissä nurkkauksissa oli sohvia ja eriparisia pöytäryhmiä. Sisäpiha oli vehreä keidas riippukeinuineen ja lepolavitsoineen, pöydillä jos jonkinlaisia leikkokukkia maljakoissa. Tunnelma oli enemmän Christianiaa kuin juutalaiskorttelia. Kolmantena täytyy peukuttaa Hamsa hummus & happiness -ravintolaa. Paikan mottona oli Make hummus not war. Hyvää oli.  

Kotiinpaluusta on nyt vajaa kaksi vuorokautta. Olen edelleen samaa mieltä kuin ensimmäisen vierailun jälkeen: Krakovan viehättävästä tunnelmasta saa hyvin kiinni kahdessa päivässä. Välimatkat kannustavat kävelyyn paikasta toiseen, ja kaupungin ydin on helposti otettavissa haltuun. Ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavat mielellään.  Enää ei 37 asteen lämpökään tunnu muistoissa liian kuumalta. Reissusta muistuttaa Nainen ja kärppä -muistivihko. Saattaa olla, että vielä palaan kolmannenkin kerran.

12 päivää

Tänä kesänä meidän perheellä on hajautettu loma. Nuorisosta etujoukko on töissä koko kesän, pahnanpohjimmaiset osittain. Siihen mukaan luettuna vävypoika-/tyttöystäväkandidaattien kesäaikataulut, ja koko porukkaa ei saataisi kasaan satunnaisia kotipihan grillaustuokioita lukuunottamatta. Jälkikasvun aikatauluista ei siis tarvinnut välittää lomasuunnitelmia tehdessä, eivätkä päiväkotien aukioloajat enää tässä elämänvaiheessa määritä loman ajankohtaa. Lomasysteemiksi muodostui ensimmäistä kertaa näin pilkottu 2+1+1.

Onko kahden viikon lomajakso riittävä?

Loman oikeaa pituutta on käsitelty eri näkökannoilta mediassa paljonkin. Mikä on sopiva aika nollata työstressi, riittääkö viikko tai kaksi lomaa, ja mitä lomalla sitten pitäisi tehdä?

Juhannus loman aloitusajankohtana tuo kahden viikon lomajaksoon muutaman lisäpäivän. Ehkä juuri siitä syystä tuntuu siltä, kuin olisin ollut lomalla jo pidempään. Ilmeisesti loma on siis ollut onnistunut ja tavoite saavutettu. Olo tuntuu rentoutuneelta, nahkakin on saanut pronssisen vivahteen.

Ensimmäisen viikon kalsassa sadekelissä saatiin tehtyä omakotitaloon aina liittyviä huoltotöitä ja vierailtua sukulaisissa. Toisen viikon aurinkoiset päivät kerryttivät kilometrejä Kilometrikisaan ja kahvakuulatreeniä nurmikolla. Lomaan on myös kuulunut herkuttelua valmiiden pöytien ääressä, torikahveja, ystävien kyläilyä ja Suomi tutuksi turistin silmin -päiväretkiä. Käynti Suomen etelässä, Hangossa - joka on sielunmaisemani - kruunasi lomaviikon. Villapaidan hiha on myös edennyt iltaisin elokuvien ääressä ja upouutta savustuslaatikkoa on menestyksekkäästi testailtu. Paljon ehtii kahdessa viikossakin, ilman lomastressiä, pienemmässä mittakaavassa.

Huomisen sunnuntaivapaan päätteeksi herätyskellot pitää kaivaa esille ja varautua henkisesti kömpimään toimistolle. Varvastossujen sijaan on hyvä etsiä sukat ja konttorikelpoiset pilpottimet, ilmastoidussa työpaikassa ei myöskään bikineissä taida tarjeta. Mutta sitä ihmetellään vasta huomenna myöhään, tai maanantaiaamuna aikaisin.

Kahden viikon loma tuntuu virkistävältä. Sanoisinpa, että riittävältä, kuten loma yleensäkin, oli se sitten pidennetty viikonloppu, talvilomaviikko tai joku pidempi jakso. Parasta on tieto siitä, että kaksi viikkoa on vielä luvassa sitten joskus. Ja kesästä on aikaa nauttia vaikka kuinka, kaikkina ihanina kesäiltoina ja viikonloppuina.

Täyttä elämää kahvakuulan varjossa

Muutama viikko sitten tein suuren päätöksen. Tästä ei enää nuorruta. Selkä ja polvet eivät ole enää pitkään aikaan toimineet kuin kakskymppisellä. Jos joskus vielä haluan toteuttaa pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan tai liekutella lapsenlapsia ketteränä mummina, jotain on tehtävä. Timmi ja hyväkuntoinen elämän jälkipuolisko silmissä siintäen turvauduin personal trainerin apuun.

Alkuhaastattelujen, tavoitteiden, mittausten ja ruokavalio-ohjeiden jälkeen tänään koitti ensimmäinen treeni. Minä, huippumahtava ohjaaja ja kahvakuula.

Kapistus ei ihan vieras ollut ennestään. Isännän lahja-DVD:n tahdissa kotona ja jumppatunneilla oli moista kokeiltu, mutta treinerin kanssa juttu oli ihan eri.  Vietin tunnin todella poissa mukavuusalueelta, hiki lentäen ja itsestä vähän enemmän irti ottaen. Vain viidellä liikkeellä sykkeet katossa ja lihakset hapoilla. Mielenkiinnolla odotan huomista. Pekkaniska voisi olla sopiva apuri kampeamaan rouva sängystä.

Kivaa oli silti. I can do it. Taidan mennä seuraavaankin tapaamiseen.