Vanhoja taloja

Loppukesän iltalukemistona on viimeisen viikon aikana ollut kaksi kirjaa, joita jaksaa lukea väsyneenäkin. Toinen on Pia Maria Montosen ja Niclas Wariuksen Rakkaudesta vanhaan taloon, toinen Harri Syrjäsen Saaristoruokaa. Kirjoja yhdistää jopa harras tyytyväisyys kirjoittajalle tärkeään aiheeseen, kepeä tyyli ja loistavat kuvat, joista piisaa silmänruokaa.

"Talon sielu on löydettävissä"

Itsekin vanhassa talossa asuvana omat pienet remonttipuuhastelut tuntuvat varsin mitättömiltä. Silti omaa tekemistä osaa nyt arvostaa: on tärkeä löytää talon sielu, korjata hitaasti ja maltilla, vanhaa kunnioittaen. Antaa talon puhua, luottaa siihen, että intuitio kantaa pitkälle. Talo saa olla oman näköinen, eikä haittaa, että remontti etenee huone kerrallaan - vaikka kymmenen vuoden ajan. Ja piha saa elää ja kehittyä siinä samalla, sopivan rennosti.

Kyllä keittokirjojakin voi lukea 

Syrjäsen tv-sarja ei sytyttänyt, mutta oli tehnyt tehtävänsä: keittokirja piti laittaa kirjastosta varaukseen. Kirjan kuvista nousee vesi kielelle. Ajatuksena on saada puhtaista aineista simppeliä ruokaa, ja välillä vähän monimutkaisempaakin. Haluan kokeilla haukiquenelleja ja siikacevichea, ja Syrjäsen tarte tatinia. Ja suolaista suklaapiirakkaa ja....

Olisipa hauska tehdä jostain keittokirjasta oma kokeilunsa Julia & Julie -tyyliin, ja julkaista kuvat kokkailusta tyyliin kirjassa ja itse tehtynä.  Olisikohan kuivan maan eläjälle Saaristoruuassa liikaa haastetta?


Tämän kesän viimeinen kunnostettava ikkuna odottaa takakuistilla vielä toista maalikerrosta. Ensi kesänä jälleen uusi satsi työn alle, hitaasti, mutta varmasti. Keittiöpuuhiin voisi ottaa jo tämän syksyn ohjelmistoon tarte tatinin. Hapokkaita omppuja on vielä omassa puutarhassa.

Lomalukemistoa

Tänä kesänä tutustuin ensimmäistä kertaa Peter Hoegin romaaneihin. Niiden tarinat ovat taianomaisia, pitävät otteessaan. Paksua kirjaa ei haluaisi laskea kädestään. Lukiessa tulee samanlainen tunne, kuin joskus hyvän elokuvan parissa: kihelmöi jännityksestä ja haluaisi filmin jo pääsevän huippukohtaansa tai loppuvan. On pakko saada jo tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi, tai miten kaikki päättyy.  Millään ei malttaisi nautiskella lukumatkasta, vaan tahtoisi jo perille. Suosittelen!

Pidän paljon myös elämäkerroista. Kesäkirjaksi tarttui kirjaston suositushyllystä Pia Maria Montosen Valtakunnan miniä Brita Kekkonen. Kirja oli viihdyttävää lukemista, eikä sortunut ylitulkitsemiseen. Se antoi kuvan valtakunnan miniästä sellaisenaan, ja lukijan muodostaa omat tulkintansa ja käsityksensä. Kirja täydensi hienovaraisesti aiempaa kuvaa presidentti Kekkosen elämästä Sylvi Kekkosen ja Anita Hallaman näkökulmien lisäksi.

Yllättävintä oli presidentistä muodostuva kuva hellämielisenä ja inhimillisenä appena ja vaarina. Myös suurlähetystöjen arki näyttäytyi paljon kuvittelemaani - niin, arkisempana. 

Montonen piti tärkeänä, että kirjassa kuuluu Britan oma ääni. Lähteenä oli käytetty keskusteluja ja kirjearkistoja, ja kirjeitä oli myös lainattu runsaasti itse kirjaan. Brita Kekkosen elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta mielenkiintoista ja kultturellia eri puolilla maailmaa. Rakkaus Italiaan sykähdytti, jonkinsortin Italia-hulluksi kun tunnustaudun itsekin. 

Henkka Hyppösen Pelon hinta herätti ajatuksia, vaikka lukuvauhti olikin tuskaisen hidas. Koko ajan kirjaa kahlatessani kuulin Hyppösen HHU-äänen korvissani. Joskus HHU:ta katsellessa Hyppönen avaa uutisen taustoille erilaisia tutkimustuloksia niin paljon, että ehtii jo unohtaa, mistä puhuttiin. Sama toistuu kirjassa: alaviitteitä oli joskus puolikin sivua, ja niiden lukeminen katkaisi aina ajatuksen. Lukeminen ei joutunut sutjakkaasti.

Itse sanoma sinänsä oli validi. Miten pelko vaikuttaa toimintaamme? Mitä uskaltaisi tehdä, jos pelko ei määräisi tekemistämme? Toivon, että kirjan opit jalostuvat käytäntöön. Miksi pelkäisin turhia?

Kirjaston suositushyllyt ovat muuten täyden kympin arvoisia. Usein poikkean kirjastoon jonkun muun asian yhteydessä, vaikka joogatunnille mennessä, eikä siinä ole aikaa pohdiskella ja vaellella hyllyjen väleissä valitsemassa iltalukemista. Lehtien arvosteluista poimin mielenkiintoiset opukset varaukseen, mutta muuten luotan kirjaston henkilökunnan esille nostamiin teoksiin. Monipuolista, ajankohtaista, mielenkiintoista. Suositushyllyjen antia kannattaa kokeilla. 

Söpöysvaroitus!

Tunnustan. Olen kissaihminen, ja minulla on ollut lähestulkoon aina kaverina kissa tai useampi. Mummolla oli tapana kutsua minua pienenä kissa-Maijaksi. Ei siis ihme, että yksi viime viikon kohokohta oli perjantainen vierailu Helsingin Kissakahvilaan.

Kissojen arvolle sopivaan tapaan sisäänpääsy kahvilaan ei ollut aivan yksinkertaista. Tupsahdimme kahden aikuisen voimin kolkuttelemaan lukittua ovea hetken mielijohteesta. Kas kun ikkunan täydeltä kadulle oli nähtävissä toinen toistaan suloisempia kissanpoikia. Varaus? Ei, ei meillä ole varausta. Ai normaalisti jotkut ovat älynneet varata käyntiajan etukäteen? Aikaa ei siis ole yllätyskäynnillä viipyä ihan puoltatoista tuntia? Ei haittaa. Kunnon kuppi kahvia ja kissan hyrräyshoitoa riittää tuntikin, varsinkin kun sitä on saatavilla kotonakin.

Sisään päästiin kuin päästiinkin ilman varausta. Kissakahvilan säännöt olivat simppelit. Ihmiset käyttäytyvät kissojen sääntöjen mukaisesti. Nukkuvia kisuja ei häiritä, väkisin ei mennä kaappaamaan kaveria syliin. Leikittää ja silitellä saa kissojen ehdolla.

Vierailijakunta koostui pitkälti crazy cat lady -genrestä eri iässä. Minäkin, mutta sainpahan isännän mukaan.

Hoitomaksu on viisi euroa per nuppi. Mutta kumpi siinä hoitaa ja ketä? Maksanko viisi euroa palvelumaksua kissojen paijailusta vai siitä, että kissat hoitavat minun mielenterveyttäni ja söpöysvajetta?

Miten vain, vierailu oli kiva kokemus. Suosittelen muillekin. Ensi kerralla varaan ajan ja olen koko puolentoistatunnin setin tiiviisti paikalla. Italialainen kahvi oli hyvää, samoin kahvin kanssa nautitut kakut. Ehkä ahmin tarjoilujen ja rapsutusten lisäksi ideoita omaan kissakahvilaan...

Niin ja oven lukitsemiselle on järkeenkäypä syy. Innokkaat vierailijat pitävät ulko-ovea sepposen selällään malttamatta tarkistaa, että eteisen sisäovi on kiinni. Jos se ei olisi lukossa, Tyylilyyli kavereineen livahtaisi turhan liukkaasti catwalkille Fredalle.

Miau!

Voiko söpömpää olla?

Helmiinalla on kiva kiipeilyseinä 

Tyylilyyli, mustavalkoista kuten
Coco Chanelilla konsanaan

Eikö täällä laukussa ole todellakaan
herkkuja?

Päiväunet aurinkoisella ikkunalla