Kahvilla katolisten pappien kanssa

Tiistai 4.9. – päivä 19

Sunnuntaina menimme aamulla kello 9 isolle kirkolle pesulareissulla tapaamamme Markin vinkistä. Markin vaimon oli määrä laulaa basilikan yläkirkossa. Kuvittelimme kyseessä olevan erillisen musiikkitapahtuman, mutta päädyimmekin ekumeeniseen, englanninkieliseen messuun. Vaimo laulaa kirkossa joka sunnuntai kitaran säestyksellä.

Messu seurasi katolista liturgiaa, jossa luterilaisella oli hankalaa pysyä mukana. Yhteislauluosuuksia varten oli laulukirjat samaan tapaan kuin meillä virsikirjat, mutta ilman nuotteja. Ehkä aina kunkin laulun (en tiedä kutsutaanko niitä virsiksi tässä yhteydessä?) noin kolmannen säkeistön kohdalla onnistuin hyräilemään jotain mukana. Pappien ääni puuroutui mikrofoniin ja kaikui holveissa – ison kirkon akustiikka on haastava, jos mikkitekniikka ei ole rautaisesti hallussa. Päivän teema oli kuitenkin, että tärkeämpää on se, mitä löytyy aidosti ihmisen sisältä, ei se miten hän tavan mukaan toimii.

Kirkonmenojen jälkeen Mark pyysi meitä kahville viereiseen kahvilaan; Mark vaimoineen, kolme katolista pappia ja me kaksi. Tilanne tuntui aluksi hieman kankealta; harvoinpa sitä käy pappismiesten kanssa kahveilla. Mitä sellaisten kanssa edes puhutaan?

Kun nieli omat ennakkoluulonsa, kahvihetkestä muodostui mukava ja pitkä juttutuokio. Herrat ovat Assisissa muutaman viikon kielikurssilla italiaa opiskelemassa. Sen jälkeen he jatkavat opiskelua Roomassa. Yksi papeista oli kotoisin Intiasta, yksi Kolumbiasta ja yksi USA:sta. Juttelimme saman päivän formulakisoista, äideistä ja siitä miten jouluna pitää lasten olla kotona (”my mother would kill me if I wouldn’t be home for Christmas”), ja hyvän kahvin ominaisuuksista #kahvigate. Isät nauroivat vapautuneesti itselleen ja vitsailivat kotimaidensa stereotypioilla.

Meillä oli oikein sydämellistä ja hauskaa. Ja tämä on se matkustamisen suola. Ovathan ne uudet paikatkin hienoja, mutta se, että tapaat ihmisiä eri puolilta maailmaa, eri taustoista, eri uskonnoista. Voit tutustua toiseen ihan vain ihmisenä – ja löytää välittömän, lämpimän yhteyden kenen kanssa tahansa. Tärkeintä on se, mitä löytyy sisältä.

Love & peace.

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia.

Hiljaiset kylät, parakkitalot

Perjantai 31.8.– päivä 15 - autoretki Trevi – Monti Sibillini – Norcia

Kolmas autoretkipäivämme suuntautui Trevin kaupunkiin ja Norciaan henkeäsalpaavien Sibillini-vuorten kautta. Ihmettelimme, kun matkan varrella oli monta tietä suljettu puomein. Strada chiuso. Reitistämme muodostui sen vuoksi erilainen kuin aamulla Assisissa suunniteltu.

Monte Sibillini. Korkeita huippuja, raikasta vuoristoilmaa. Lampaita, lehmiä ja hevosia. Joitain kyliä siellä täällä, mutta pääasiassa yksinäisiä vuoristoteitä. Hetkeksi halusin muuttaa näille vuorille. Sibillinin seutu on maisemaa, jossa sielu lepää vapaudessa.

Vuorten kautta pääsimme vihdoin Norciaan. Syy suljetuille teille selvisi. Norcian seudun pienistä kylistä, joiden kautta reittimme kulki, muodostui yksi matkan tärkeimmistä kokemuksista. Mikään ei ole tässä ihmisen elämässä varmaa.

Norcian alueella oli maanjäristys vuonna 2016. Kaikkiaan noin 300 ihmistä kuoli. Alue on edelleen melko pahasti vaurioitunut. Kylien vanhojen kivitalojen korjaaminen on hitaasti käynnissä. Ihmisille on rakennettu tilapäiset asuinalueet ja talot, joissa elämä voi jatkua mahdollisimman normaalina.

Televisiosta katsottuna maanjäristyksen tuhot näyttävät pahalta, mutta vasta itse paikan päällä oikeasti tajuaa, millaista tuhoa se saa aikaan. Kaikki ne vanhat, kauniit talot, jotka nyt ovat osittain kivikasoina, osittain törröttävinä raunioina, ovat joskus olleet jonkun perheen koti. Kaduille ei kehtaa mennä töllistelemään. Auton ikkunasta katson, miten monen metrin korkeudessa on puolikas toisen kerroksen huoneesta, jossa on ollut vaaleansiniset kaakelit. Kylpyhuone? Ja tuossa viereisessä huoneessa roikkuu takaseinällä keittiön yläkaappi – ovet auki, metrin lattiakaistaleella varmaan osittain sen sisältö sirpaleina. Mitä tässä asuneille on mahtanut tapahtua? Ovatko he kunnossa?

Uudet asuinalueet on rakennettu lähelle vanhoja koteja. Talot ovat pieniä, kuin iloisen värisiä parakkeja vieri vieressä. Autot ovat omilla parkkipaikoillaan talojen edustalla. Pihatiet on asfaltoitu, vaikka kylätie ei. Näyttää lohduttavasti asuttavalle. Sellaiselle, että näille kotinsa menettäneille, on tarjottu mahdollisimman hyvä paikka olla jälleenrakennuksen ajan.

Surullista, koskettavaa, jättää sanattomaksi. Luonnon voimia pitää kunnioittaa ja ymmärtää, että ne ovat jotain suurempaa kuin me. Ketään ei ole tarpeen syyttää. Risteilevistä tuntemuksista päällimmäiseksi jää silti toivo – elämä on jo rakennettu uudestaan.

Kylän raitilla pienet pojat juoksevat hiekka pöllyten jalkapallon perässä. Pelin tuoksinasta kuuluu iloista huutoa ja naurua. Ihan kuin missä muualla tahansa. Vaikkakin raunioiden välissä. Ja näin lähellä meitä.

Vietämme yhdistettyä lomaa ja etätyöreissua Italiassa, Assisissa. Blogiin ilmaantunee näinä viikkoina enemmän matkapäiväkirjamaista kuvausta päivien kohokohdista ja normaalia enemmän kuvia.