Nunun (täyttä) elämää: Matkalla Santiago de Compostelaan

Upeat maisemat, metsät, vuoret, erilaiset polut, paikalliset ihmiset ja eläimet. Aniksen, eukalyptuksen ja rosmariinin tuoksu sormissa. Hetkeen tarttuminen ja lapsenomainen ihastelu kaikkea koettua kohtaan. Se, että matkan todella jaksaa.

Syyskuussa koitti mahdollisuus pitkäaikaisen haaveen toteuttamiseen. Vaellus vanhaa pyhiinvaellusreittiä pitkin Santiago de Compostelaan oli väikkynyt mielessäni vuosia. Alkusysäyksen taisi antaa Coelhon kirja, ja sen jälkeen intoa oli lisännyt useampikin matkaa käsittelevä teos.

Lensimme Madridiin tiistaina 5.9. Varsinainen vaellus alkoi torstaina 7.9. aamuvarhain Leonista, jonne olimme saapuneet edellisenä päivänä junalla.

Lämpötila oli aamulla +5 astetta, kun nostimme rinkat selkään ja lähdimme taipaleelle. Ensimmäisen päivän vaellus meni paremmin kuin olisi voinut kuvitellakaan. Sää suosi, maisemat olivat kauniita, matka ei vielä painanut pohkeissa ja kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Päivämatka pienen pieneen Villar de Mazarifen kylään oli vain 21 km.

Siestan ajoituksessa oli vielä oppimista. Nälkäisinä odottelimme iltapäivästä kaupan ulkopuolella, että saisimme jotain evästä ennen illallista. Onneksi monissa kylissä illallista tarjottiin jo klo 18 alkaen, eikä tyypilliseen tapaan vasta iltayhdeksältä. Myös alberque-majoitukset kerrossängyissä välillä isoissakin huoneissa vaativat totuttelua – ja korvatulppia.

Kakkospäivästä alkaen matkanteko oli minulle tuskaisempaa. Olin mielestäni varautunut hyvin, mutta silti jalat menivät rakoille ja hiertymille. Vaelluskengät olivat vuoden vanhat, käytin ohuita villaisia vaellussukkia nurinpäin, tuuletin jalkoja tauoilla ja käytin rakonestovoidetta. Mikään ei auttanut. Onneksi paikalliset apteekit olivat erinomaisesti varusteltuja. Antiseptiset voiteet, pehmusteet ja kipulääkkeet toimivat. Silti vereslihalla olevat jalat hidastavat matkantekoa yllättävän paljon.

Puolimaraton rinkka selässä joka päivä

Keskimäärin päivämatkamme oli 23 km. Lyhin matka oli 16 km, pisin 33 km. Galicia on vuoristoa – mikä menee ylös, tulee myös alas, päti vaeltamisessakin. Välillä kiivettiin rinnettä ylös, seuraavana päivänä laskeuduttiin taas laaksoon. Muutaman päivän jälkeen ei enää helposti muistanut, millainen toinen toistaan seuraava kylä oli ollut.

Reitin suunnittelu oli helppoa kirjastosta lainatun matkakirjan mallin mukaan. Kyliä oli suurimmaksi osaksi matkaa sopivin väliajoin, jolloin päivämatkan pituuden saattoi säätää oman jaksamisen mukaan. Seurasimme monena päivänä opaskirjan esimerkkiä. Tarvittaessa olisi voinut yöpyä ulkonakin makuupussin turvin.

Muuta aikarajaa meillä ei matkan tekoon ollut, kuin paluulento Madridista takaisin kolmen viikon kuluttua aloituksesta. Kaiken kaikkiaan teimme 347 km mittaisen matkan Santiagoon 15 päivässä. Tämä mahdollisti muutaman päivän mittaisen lomailun Santiagossa ja paluun Madridiin parin päivän kaupunkilomalle etuajassa.

Santiagoon saapumispäivänämme torstaina 21.9. emme vielä saaneet pyhiinvaeltajan todistuksia, mutta perjantaina 22.9. menimme jonottamaan toimistoon heti aamukahdeksalta. Todistuksen saa, jos on suorittanut reitin viimeiset 100 km kävellen. Reitin (vähintään 200 km) voisi tehdä myös pyörällä tai ratsain.

Hyvin suunniteltu?

Lähdin vaellukselle ilman ennakko-odotuksia. Päätin, että mitä tahansa tuntemuksia matkanteko herättää, annan niiden vain tulla. Otan kokemuksen vastaan sellaisena kuin se on. En suunnittele, en pelkää, en glorifioi mitään etukäteen. Uskon tämän olleen yksi syy siihen, että matka oli niin unohtumaton.

Joku viisas oli lukemissani kirjoissa todennut, että vaelluksen todellinen haaste ei tule olemaan fyysinen. Jalkaongelmistani johtuen kohdallani tämä ei pitänyt paikkaansa. Kyllä se todellinen haaste oli laittaa jalkaa toisen eteen 28 kilometriä, kun joka askel oli täyttä tuskaa. Pahimpina kipupäivinä fyysiset haasteet nostivat mieleen myös omat henkiset kipupisteet. Mennyt vuosi oli haastava, ja kipeät menetykset ja surut nousivat fyysisen kivun rinnalla mieleen. Välillä piti vain keskittyä hengittämään ja laulamaan äänettömästi jotain mukavaa laulua, että pääsisi eteenpäin.

Kolmen viikon reppureissu puolison kanssa käy myös parisuhdetestistä. Miten ennakko-odotukset ja päivien sisällön jaksottaminen osuvat yksiin? Hermostuuko toinen, jos toinen etenee hitaammin? Meillä testi läpäistiin kirkkaasti. Toisina päivinä ideat ja ajatukset pulppusivat iloisena puheena. Joskus kävelimme vaiti. Työasiat unohtuivat. Riitti, että toinen oli mukana.

Ihmisten avuliaisuus ja vaeltajien yhteisöllisyys yllättivät positiivisesti. Tuntemattomat kanssavaeltajat tulivat kysymään, tarvitaanko rakkolaastaria tai hoitovinkkejä jaloille. Taukopaikoissa tutustuimme moniin mukaviin ihmisiin ympäri maailmaa.

Syyskuu oli hyvä aika vaeltaa. Ilma ei ollut tukahduttavan kuuma. Lämpötila vaihteli +5 ja +28 asteen välillä. Välillä satoi, välillä paistoi. Poluilla ei ollut ruuhkaa.

Kannattaa noudattaa neuvoa Don’t take extras. Spain has shops. Yhdeksän kiloon tavaroita saa mahtumaan kaiken, mitä oikeasti tarvitsee. Minulla ei ollut mukana edes ripsiväriä tai huulipunaa. Hiusharjan sijaan rinkassa kulki kevyt puinen kampa. Sekin oli ilahduttava löytämisen paikka – minä riitän juuri tällaisena. Jaksan, osaan, pystyn. Ulkonäöstä huolimatta.

Kaikille matkaa harkitseville sanon: lähtekää ihmeessä. Tätä ei voi kirjoista lukea. Vaellus tulee olemaan paljon enemmän, kuin mitä kuvittelet.